Ensimäistä kansalliskokousta oli tällä välin seurannut uusi kansalliskokous.
Ennenkuin uuden hallitusmuodon laatineet edusmiehet hajaantuivat, olivat he päättäneet, ettei ketään vanhan kansalliskokouksen jäsenistä saataisi uudestaan valita. Kun siis ei saatu valita uudestaan entisiä edusmiehiä, olivat useimmat kaupungit ja maakunnat pakotetut valitsemaan miehiä, joilta puuttui kokonaan itsenäistä käsitystä poliittisista oloista, miehiä, joista enimmät epäilivät kuningasta ja hänen vilpittömyyttään.
Uusi kansalliskokous osotti ensi hetkestä käsin, millainen henki siinä tulisi olemaan vallitsevana.
Muutamat vasemmiston jäsenistä ehdottivat, ettei kuningasta enää puhuteltaisi kuten ennen arvonimellä "hänen majesteettinsa" ja että hän tästä lähin vain istuisi tavallisella tuolilla, näyttäytyessään kokouksessa.
Ehdotus hyväksyttiin, mutta se herätti niin suurta suuttumusta pääkaupungin porvareissa, että se oli peruutettava.
Muutamia päiviä sen jälkeen saapui lähetystö San Domingosta anomaan kuninkaalta turvaa niitä epäjärjestyksiä vastaan, joita oli saarella tapahtunut ja jotka saattoivat saaren asukkaat epätoivoon.
"Madame", lausui puheenjohtaja ollessaan Marie Antoinetten puheilla, "suuressa onnettomuudessamme tunnemme tarvetta saada nähdä teidän majesteettianne saadaksemme teiltä lohdutusta sekä ylevän esimerkin pelkäämättömyydestä."
Mielenliikutuksen tukahuttamana ei kuningatar heti kyennyt siihen mitään vastaamaan. Mutta palattuaan myöhemmin linnan kappelista, haki hän käsille lähetystön.
"Hyvät herrat!" lausui hän, "minä en voinut mitenkään vastata teille, mutta vaitioloni lienee puhunut teille enemmän kuin sanani."
Niin halukas kuin Marie Antoinette omasta kohdastaan olikin uhmaamaan kaikkia vaaroja, niin oli hänen, kuten jo olemme nähneet, mahdoton saada toiminnan halua herätetyksi puolisossaan ja saada omaa päättäväisyyttään vuodatetuksi hänen epäröivään sieluunsa.