Heittäytymällä hänen jalkojensa juureen, osottamalla hänelle lapsiaan koki Marie Antoinette viimeisen kerran saada temmatuksi hänet tylsyydestään.
"Kootkaamme kaikki tarmomme kestääksemme tämän pitkän taistelun loppuun", huudahti hän. "Jos emme voi tuhoamme välttää, niin voimme ainakin itse valita tavan, jolla käymme kuolemata vastaan. Älkäämme ilman vastarintaa odottako, että tullaan ja kuristetaan meidät huoneissamme!"
Mutta Ludvigiin eivät hänen puolisonsa kehotukset tehonneet vähääkään.
Prinsessa Elisabeth olisi sen sijaan ilomielin noussut ratsaille ja asettunut sotamiesrykmentin etupäähän.
Hän oli veljeään paljoa toimellisempi ja yhtä pelkäämätön kuin Marie Antoinette. Mutta pahaksi onneksi olivat kälyksien näkökannat aivan erilaiset.
Ranskassa olonsa ensi ajoista saakka oli Marie Antoinette tavannut kiihkeimmät vihamiehensä puolisonsa sukulaisten piiristä. Onnettomuudet eivät olleet riistäneet heiltä aseita, ja olemme nähneet, että hyvin useat kuninkaallisesta perheestä hänen kustannuksellaan yhä edelleen koettivat toteuttaa omia itsekkäitä aikeitaan.
Sankarillinen uskollisuus velvollisuuksiensa täyttämisessä pidätti prinsessa Elisabethin Tuilerioissa. Mutta hänen ajatuksensa ja sydämensä olivat alati veljien luona Koblenzissa. Kaikki hänen toiveensa olivat heihin liittyneet, ja maasta paenneiden käytös synnytti lakkaamatonta eripuraisuutta hänen ja kuningattaren välillä.
Kova onni, joka oli tehnyt Elisabethista yhä hartaamman kristityn, oli samalla tehnyt hänestä yhtä innokkaan rojalistin. Hän kohotti olkapäitään Marie Antoinetten myönnytyksille ja hänen liittoutumiselleen vallankumouksen johtajien kanssa. Päin vastoin kuin kälynsä piti hän ylempää aatelia, ystäviä vanhoilta ajoilta, edelleen valtaistuimen vankimpana tukena. Hän ei kammonnut sisällistä sotaa. Hänen mielestänsä sisällinen sota jo oli maassa käymässä.
Olisi vaikea uskoa tuota jumalisen ja puhtaan Elisabethin ja ylpeän ja pelkäämättömän Marie Antoinetten välistä kireää suhdetta mahdolliseksi, ellei kuningatar avomielisissä kirjeissään kreivi Fersenille olisi viehättynyt itse siitä kertomaan.
"Monsieurin (Provencen kreivin) kirje paroonille (Breteuil) on hämmästyttänyt ja harmittanut meitä", kirjoitti hän Fersenille; "mutta aikana semmoisena kuin nykyinen täytyy olla kärsivällinen eikä liiaksi näyttää suuttumustaan. Tahdon kaikissa tapauksissa jäljentää kirjeen, jotta sisareni (Elisabeth) saa nähdä sen. Olen utelias kuulemaan miten hän voinee puolustaa mokomaa kirjettä olosuhteissa, jommoisissa me elämme. Perhe-elämämme muistuttaa todellista helvettiä. Täällä ei uskalla lausua sanaakaan, ei parhaimmassakaan tarkoituksessa. Sisareni on siihen määrään suulas, niin kokonaan vehkeilijöiden ympäröimänä ja niin täydellisesti Koblenzissa oleskelevien veljiensä vallassa, ettemme voi puhella mistään, ellemme tahdo torata päivät päästään.