"Minä luulen että Monsieuria ympäröiväin henkilöiden kunnianhimo syöksee hänet turmioon ja estää hänet saavuttamasta päämääräänsä. Hän luuli ensi hetkenä olevansa kaikki ja voivansa tehdä kaikki, mutta hän ei koskaan saa mitään huomattavaa aikaan. Hänen veljensä viepi vaihemielisyydellään ja liukkaudellaan aina häneltä etusijan kaikissa puolueissa.
"Kovin surkeata oli, ettei Monsieur heti kääntynyt takaisin, kun matkamme keskeytettiin Varennesissa. Hän olisi silloin toteuttanut monasti antamansa lupauksen, ettei hän hylkää meitä. Sen kautta olisi hän myös säästänyt meiltä monta onnettomuutta ja murhetta.
"Olemme kauan valittaneet maastamuuton laajuutta ja tunteneet, kuinka vahingollinen se on ollut sekä kuningaskunnalle itselleen että prinsseille. Kaikista julmin on se tapa, jolla on petetty ja vieläkin petetään kaikkia noita rehellisiä ihmisiä, joilla kohta puoleen ei ole muuta edessä kuin katumus ja epätoivo. Niitä, jotka ovat sen verran luottaneet meihin, että ovat kysyneet neuvoamme, olemme varoittaneet lähtemästä. Jos he ovat katsoneet maasta pakenemisen heidän kunnialleen sopivaksi, olemme kuitenkin lausuneet heille totuuden. Mutta mitä on meidän tehtävä? Jotta ei olisi pakko totella meitä, on tullut tavaksi sanoa, että me emme ole vapaita, mikä onkin aivan totta."
Mikään ei ollut omiaan korkeammalle kuohuttamaan intohimoja pääkaupungissa kuin juuri maasta muuttaneiden esiintyminen. Mitä hyvänsä kuningas teki, ymmärrettiin häntä aina väärin joko sen tai tämän puolueen puolelta. Itse vailla puoluetta ja puolustajia, toivoi hän kumminkin alati, että mielet tyyntyisivät, mutta sen sijaan kiihtyi ja katkeroittui kansa päivä päivältä yhä enemmän.
Kolme valtiollista puoluetta oli toimessa vastustaakseen vallankumousta. Perustuslaillinen puolue, jota johtivat Barnave, Dupont ja Lameth veljekset, tahtoi estää vieraita valtoja ja maastamuuttaneita sekaantumasta asioihin sekä odottaa mitä uusi hallitusmuoto vaikuttaisi oloihin Ranskassa. Maastamuuttaneet toivoivat, kuten jo olemme nähneet, vierasten valtojen hyökkäävän Ranskaan; he omaksuivat kiihkoisesti ja lausuivat häikäilemättä julki sen ajatuksen, että saisivat yhdessä ulkomaisten sotajoukkojen kanssa taistella omia maanmiehiään vastaan.
Ja vihdoin toivoi kuningatar, kuten myöskin jo olemme selittäneet, että Europan ruhtinaiden tuli yhtyä kongressiin, joka voisi synnyttää pelkoa vallankumoojissa.
Ludvig XVI näytti kallistuvan milloin tuon, milloin tämän puolueen puolelle.
Ajatus, että olisi turvauduttava vierasten sotajoukkojen apuun, ei oikeastaan ollut hänen mielensä mukainen; hän pelkäsi Ranskan vihollisten välitystä; mutta ruumiillisesti ja henkisesti veltostunut kun oli, liittyi hän vihdoin huonoimpaan puolueeseen mitä ajateltavissa oli: hän pysyi kokonaan toimettomana ja passiivisena.
Mutta toiset olivat hänen sijastaan sitä uutterammin toimessa. Vaikkei kuninkaalla ollut mitään tahtoa, oli hänellä kumminkin kaksi ministerineuvostoa; toisen muodostivat hänen perustuslailliset ministerinsä, toiseen lukeutui vain yksi ainoa jäsen, parooni Breteuil, kuninkaan salainen asiamies ulkomailla.
Breteuil, joka ennen oli ollut sekä lähettilään että ministerin virassa, oli mies, joka ei ollut tottunut taipumaan, vaan käytti mahtikieltä ja ankaraa puhetta.