Ensimäinen jälleennäkeminen hänen ja Marie Antoinetten välillä oli kestänyt vain muutamia minuutteja, mutta nekin olivat riittäneet osottamaan hänelle, että ne kahdeksan kuukautta, jotka olivat kuluneet siitä kuin hän sanoi jäähyväiset Marie Antoinettelle vähäisellä Bougy-nimisellä postiasemalla, olivat uurtaneet lähtemättömiä merkkejä hänen kasvoihinsa.
Seuraavana päivänä lähti Fersen jälleen Tuilerioihin, ja tällä kertaa tapasi hän sekä Ludvigin että Marie Antoinetten, jotka yhdessä ottivat hänet vastaan. He puhelivat uuden pakoretken mahdollisuudesta, mutta olivat yksimieliset siitä, että olisi liian uskallettua koettaa tällaista yritystä.
Fersen kirjoitti päiväkirjaansa tästä kohtauksesta:
"Tapasin kuninkaan tänä iltana. Hän ei tahdo paeta eikä hänellä ankaran valvonnan vuoksi ole siihen tilaisuuttakaan. Sitä paitsi epäilyttää hänen omaatuntoaan, kun hän niin useasti on luvannut jäädä maahan; hän on oikeamielinen mies. Hän tietää, ettei ole muuta keinoa kuin väkivalta, mutta heikkoutensa takia uskoo hän mahdottomaksi saada takaisin entistä valtaansa… Lopuksi sanoi hän minulle: 'Olemme nyt kahden kesken ja voimme sentähden puhua peittelemättä. Kukaan ihminen ei ole koskaan ollut sellaisessa asemassa kuin minä. Tiedän, että minä laiminlöin oikean hetken, se oli 14. p. heinäkuuta 1789. Sillä kertaa olisi minun pitänyt lähteä matkaani, ja minä tahdoinkin lähteä. Mutta mitä oli minun tekeminen, kun yksin veljenikin (Provencen kreivi) pyysi etten lähtisi, ja Broglien marsalkka, jolle sotajoukkojen päällikkyys silloin oli uskottuna, vastasi minulle: 'Niin, voimmehan kyllä vetäytyä takaisin Metziin, mutta mitä sinne tultuamme teemme?' — Minä en silloin käyttänyt hyväkseni otollista tilaisuutta, ja sen jälkeen ei se ole enää uudistunut. Koko maailma on jättänyt minut pulaan.'"
Ludvig siis kieltäytyi koettamasta uutta pakoyritystä, mutta kehotti sen sijaan Ferseniä saattamaan muille valloille tiedoksi, etteivät nämä hämmästelisi jotakin, minkä hän ehkä olisi pakotettu tekemään.
Samana päivänä puheli Fersen kauan Marie Antoinetten kanssa. Helmikuun 21. päivänä oli hänellä vihdoin jälleen pitkä kohtaus kuninkaan ja kuningattaren kanssa, ja syvästi liikutettuna lähti hän Tuilerioista.
Vaikkei hän ollutkaan onnistunut saada taivutetuksi kuninkaallista paria yrittämään uutta pakoretkeä, niin palasi kreivi kumminkin jokseenkin tyytyväisenä matkaltaan, hän kun suullisten keskustelujen kautta oli tullut tietämään Ludvigin ja Marie Antoinetten todelliset aikeet paremmin kuin kirjeiden kautta oli ollut mahdollista.
Hän tiesi nyt, minkä päämäärän toteuttamista he häneltä toivoivat, eikä tämä päämäärä hänestä tuntunut erittäin kaukaiselta.
Kuningas suostui siihen, että vieraat hallitsijat saisivat toimia, ja nämä näyttivät vihdoinkin päättäneen ryhtyä asioihin käsiksi. Preussin ja Espanjan kuninkaat olivat liittyneet Ruotsin kuninkaaseen. Sveitsin tasavalta liittoutui niin ikään monarkistien kanssa. Venäjän keisarinna näytti samaten olevan halukas esiintymään pontevasti Ranskan vallankumoojia vastaan. Ja jopa keisari Leopoldkin — "viekas florentinilainen", joksi Fersen kutsui häntä — jonka hiljaisuus ja maltillinen käytös oli saattanut sisaren epätoivoon, näytti halukkaalta luopumaan korulauseilla liikkumisesta.
"Mitä veli mahtaisi tehdä, jos sisar murhattaisiin?" kysyi kreivi d'Allonville prinssi Condélta eräänä päivänä.