"Kenties hän uskaltaisi käyttää surupukua sisaren kuoltua", vastasi prinssi.
Niin hyvin kysymys kuin vastauskin osottavat, kuinka vähän uskottiin, että Leopold esiintyisi Marie Antoinetten hyväksi.
Itävallan keisari oli tosin läheisempi kuin kukaan muu puuttumaan Ranskan kuningasparin kohtaloihin, eikä ole kiellettävissä, ettei kuninkaallisen perheen ystävillä ollut jonkinlaista syytä moittia häntä ja että hän alinomaa oli narraillut heitä lupaamalla apua, jota ei koskaan tullut.
Mutta tapaukset kasvoivat lopulta rauhaarakastavaa Leopoldia voimakkaammiksi. Ranskalaiset kyllästyivät emigranttien alituiseen meluun ja uhkauksiin rajan toisella puolen.
He tunsivat tarvetta saattaa tuo väsyttävä melu vaikenemaan. Sodanhalu heräsi heissä, ja he alkoivat käyttää uhkaavaa kieltä ulkovaltoja kohtaan.
Leopoldin oli pakko mukautua yleiselle mielipiteelle, ja vaikka hän viimeiseen asti oli toivonut pääsevänsä sekaantumasta sotaan, allekirjoitti hän kumminkin puolustusliiton Preussin kanssa.
Odottamaton isku kuitenkin — ainakin toistaiseksi — kukisti maahan niin suurilla vaivoilla aikaansaadun rakennuksen. Maaliskuun 1. päivänä 1792 tempasi Itävallan Leopoldin pois äkillinen, mutta ankara tauti.
Huolimatta siitä katkeruudesta, joka Marie Antoinettessa oli vallinnut veljeä kohtaan hänen haluttomuutensa johdosta suojella hänen etujaan, vaikutti tieto Leopoldin kuolemasta yhtäkaikki hänen mieleensä järkyttävästi. Ensi surunpuuskan yllättäessä hänet, huusi hän, että Ranskan vallankumousmiehet olivat myrkyttäneet keisarin — otaksuma, joka levisi ja jota uskottiin.
Mutta kuningattarella ei ollut aikaa itkeä. Hänen täytyi ajatella omia asioitaan ja niitä muutoksia, joita tämä kuolemantapaus tuottaisi poliittisella shakkilaudalla.
Leopoldin seuraaja oli neljänkolmatta vuotias, heikko ja kivuloinen nuorukainen.