Saman kuun 25. p:nä kutsuttiin Roland ja Clavière kuninkaan neuvostoon, ja kuukautta myöhemmin nimitettiin Servan ministeriksi. Näitten kolmen nimityksen kautta saivat girondilaiset — se puolue, joka aina oli enimmin vihannut Marie Antoinettea — käsiinsä sen vallan, jota niin kauan olivat tavoitelleet.
Pääasiallisesti ministeri Rolandin vaikutuksesta antoi kansalliskokous toukokuun 26. p:nä säädöksen, että kaikki papit, jotka kieltäytyivät vannomasta noudattavansa uutta kirkkoasetusta, piti ajettaman maanpakoon, jos kaksikymmentä porvaria tekisi siitä ehdotuksen. Ja kohta sen jälkeen sai sotaministeri Servan kansalliskokouksessa aikaan sen, että kaksikymmentätuhatta liittoutunutta kutsuttiin Pariisiin kaikista osista valtakuntaa; näiden oli kokoonnuttava heinäkuun 14. p:nä viettämään Bastiljin valloittamisen muistoa ja sittemmin asetuttava pysyväisesti leiriin lähelle kaupunkia.
Nämä toimenpiteet olivat Ludvig XVI:nnen arvon pilkkaamista ja uhkasivat hänen asemaansa, samalla kun papistoa vastaan harjoitettu vaino kalvoi hänen omaatuntoaan. Hän otti sentähden itselleen pitkälti ajatuksen aikaa ennenkuin hän vahvisti ne.
Roland, Servan ja Clavière olivat aina ministeristöön tulostaan asti lakkaamatta punoneet juonia hallitsijan ympäri sen sijaan, että olisivat puolustaneet häntä. Kesäkuun 10. p:nä Roland saattoi hyökkäyksensä kuningasta vastaan huippuunsa esittämällä hänelle erään peräti solvaisevan kirjeen, ja luki julki saman kirjeen ministerineuvostossa, vaikka oli luvannut pitää sen salassa.
Tässä sepustuksessa, joka oli madame Rolandin vaikutuksesta syntynyt ja jossa Ludvigin ja Marie Antoinetten menettelytapaa mitä tuimimmalla ja hävyttömimmällä tavalla arvosteltiin, oli menty niin pitkälle, että kuninkaalle oli annettu valapaton nimi.
Tämä oli jo enemmän kuin Ludvigin kärsivällisyys saattoi sietää. Kesäkuun 13. päivänä erotti hän mainitut kolme girondilaista ministeriä ja antoi Dumouriezille toimeksi muodostaa uuden ministeristön. Kansalliskokous vastasi selittämällä, että erotetut ministerit nauttivat kansalliskokouksen täyttä luottamusta.
Dumouriez, jonka nyt piti tulla pääministeriksi, vakuutti, ettei hän saattanut olla kuninkaalleen miksikään hyödyksi, ellei kuningas katsoisi voivansa vahvistaa kansalliskokouksen kahta ylempänä mainittua päätöstä. Tosin piti hän niitä itsessään sangen turmiollisina, mutta arveli kuitenkin viisaammaksi tällä kertaa mukautua tässä kohden.
Kesäkuun 8. p:nä tehtyä päätöstä silmällä pitäen ei kuningas ollut haluton seuraamaan Dumouriezin neuvoa, vaikka hän hyvin oivalsi, että kahdenkymmenentuhannen vallankumousmiehen tulo Pariisiin voimallisesti tukisi vihamielisiä poliittisia klubeja ja antaisi kansalliskokoukselle sitä tukea ja suojelusta, joka häneltä itseltään oli riistetty sen kautta, että uudessa asetuksessa hänelle myönnetty 1,800 miehen henkivartijasto oli hajotettu.
Mutta pappeja koskevan karkoituskäskyn suhteen pysyi Ludvig järkähtämättömänä, huolimatta Dumouriezin hartaista kehotuksista. Hän piti koettelemuksia, jotka olivat viime aikoina häntä kohdanneet, Jumalan lähettämänä rangaistuksena siitä, että hän oli vahvistanut ensimäiset kirkkolait, ja hän oli vakaasti päättänyt, ettei hän enää tekisi itseään vikapääksi sellaiseen syntiin.
Kesäkuun 15. p:nä jätti Dumouriezkin eronhakemuksensa. Hän oli päättänyt jättää Pariisin ja palata jälleen armeijaan.