Kamarirouva kertoi valtiattarelleen mitä oli kuullut.
Marie Antoinette kieltäytyi ostamasta käsikirjoitusta, selittäen aina halveksineensa moisia häväistyskirjoituksia.
Hän lisäsi, että jos hän ostaisi käsikirjoituksen estääkseen sen julki tulemista, niin tämä seikka tuskin voisi jäädä jakobiinien vakoojilta huomaamatta ja antaisi heille aihetta uusiin syytöksiin häntä vastaan.
Kuningattaren käsitys asiasta oli ainoastaan sikäli järkevämpi ja oikeampi, että hänestä jo ennestään oli niin monta häväistyskirjoitusta liikkeessä, ettei yksi kappale lisää vaikuttanut juuri sinne taikka tänne.
Mutta valitettavasti ei Ludvig XVI ottanut asiaa yhtä levolliselta kannalta kuin puolisonsa. Hän pelkäsi niitä ikäviä muistoja, joita la Motte-nimi saattoi herättää eloon, ja hän ostatti kirjoituksen koko painoksen niin pian kuin se oli ilmestynyt.
Mutta sen sijaan, että olisi heti hävittänyt painoksen, kuljetutti La Porte — mies, joka oli kuninkaalle kaupan välittänyt — kaikki kappaleet omaan asuntoonsa. Mutta kun hän kohta sen jälkeen joutui kansalliskokouksessa syytteenalaiseksi ja pelkäsi kotitarkastusta, päätti hän hävittää ne.
Keskellä päivää kuljetutti hän ne avonaisissa vaunuissa Sèvres-tehtaalle, jossa ne poltettiin tätä tarkoitusta varten erittäin sytytetyllä suurella roviolla.
Kaksisataa työmiestä seisoi ja katseli mahtavata roihua; mutta heitä oli kielletty lähestymästä tulta.
Tämä ylenpalttinen varovaisuus ynnä muut ajattelemattomat toimenpiteet herättivät tietysti uteliaisuutta, voimatta sitä tyydyttää. Työmiehet ilmoittivat asian oikeudelle, ja huolimatta tehtaan tirehtöörin ja herra La Porten antamista selityksistä pysyi se mielipide vallalla, että poltetut häväistyskirjelmät olivat olleet mainittua itävaltalaista komiteaa koskevia asiakirjoja.
Maaliskuun 16. p:nä nimitettiin Dumouriez ulkoasiain ministeriksi. Hän saavutti suuren vaikutusvallan Ludvig XVI:nteen, mutta ei onnistunut voittamaan Marie Antoinetten luottamusta.