Sen sijaan ei kuningatar peljännyt sotaa; hän katsoi sitä ikäänkuin viimeiseksi pelastuksen mahdollisuudeksi. Ja ketäpä ihmetyttäisikään, että hän haki tukea ulkopuolelta maan, kun hänen oma, hänen miehensä ja lastensa henki oli alinomaisessa vaarassa Ranskassa?
Sota oli niinmuodoin julistettu, kansalliskokous oli monta kuukautta toivonut sitä. Vieraat vallat tiesivät sen, sillä Marie Antoinette oli ilmoittanut siitä kreivi Mercylle kirjeessä 26. p:ltä maaliskuuta.
Ja kuitenkaan ei oltu sotaa varten varustettuja enemmän puolelta kuin toiseltakaan.
Maastamuuttaneet olivat riistäneet Ranskalta sen kuuluisat sotapäälliköt, ja useat rykmentit olivat seuranneet päällikköjensä mukana rajan yli. Ranskalainen armeija ei ollut järjestetty, ja kapinallinen henki oli vallalla sotamiehissä. Ensimäisessä ottelussa vihollisen kanssa menettivät sekä upseerit että sotamiehet täydellisesti mielenmalttinsa. Kaikki joutui epäjärjestykseen. Ranskan sotajoukot pakenivat hurjasti yli rajan, ja miehistö surmasi useita kenraalejaan.
Tappio synnytti hetkellisen pelon Pariisissa. Vallankumouksellinen aines lakiasäätävässä kokouksessa ja sanomalehdistössä käytti sotatoimissa tapahtuneita hairahduksia tekosyynä katkeruuteen kuningasta ja epäluottamukseen ministereitä kohtaan, mutta olletikin syynä yhä vimmatumpaan raivoon kuningatarta vastaan.
Armeijan kärsimä tappio luettiin Marie Antoinetten syyksi; kirjoitettiin ja kerrottiin julkisesti, että hän oli antanut salaisia käskyjä, jotka olivat aiheuttaneet äkkipelon.
Kansa kävi tästä yhä kiihtyneemmäksi ja levottomammaksi. Toukokuun 15. päivänä selitti muuan girondilaisten ystävä, Carra, "Annales politiques" -lehdessään, että oli muodostettu itävaltalainen komitea, joka piti kokouksiaan prinsessa Lamballen asunnossa, jonne kuningatarkin tavallisesti saapui ja jossa suunniteltiin uutta Perttulin yötä isänmaan ystävien murhaamiseksi. Vielä kirjoitti Carra, että kuningas aikoi paeta ja luovuttaa linnoitukset ja sotajoukot emigranttien käsiin.
Muita yhtä perättömiä huhuja liittyi näihin ja kiihdytti mielialan äärimmilleen.
Kreivitär de la Motte, joka aikaisemmin oli niin suuresti vahingoittanut kuningattaren mainetta sotkemalla hänen nimensä kuuluisaan kaulanauhajuttuun, oli Englannissa sepustanut hänestä herjauskirjoituksen, jonka hän juuri niihin aikoihin oli toimittanut Ranskaan.
Madame Campan kuuli kerrottavan tästä ja sai samalla tietää, että käsikirjoitus voitiin todennäköisesti saada ostetuksi tuhannesta louisdorista.