Ludvig ja Marie Antoinette luulivat Kustaa III:nnessa kadottaneensa voimallisimman tukensa. Mutta hänen ajatuksensa saatettiin täytäntöön hänen myötävaikutuksettaan. Sota, jota hän niin kauan oli pyytänyt saada aikaan, puhkesi itsestään.
* * * * *
Kuninkaallisen parin asema kävi päivä päivältä tukalammaksi, ja pariisilaisten käytös Ludvigia ja Marie Antoinettea kohtaan yltyi päivästä päivään yhä uhkaavammaksi.
Eräässä iltaseurassa Condorcetin luona esitettiin tuuma, että kuningas jälleen erotettaisiin virantoimituksesta, kruununprinssi anastettaisiin vallankumoojain haltuun ja hänen kasvatuksensa uskottaisiin jollekulle vallankumouksen johtomiehistä. Samassa tilaisuudessa esiintuotiin myöskin useampia ehdotuksia kuningattarelle valmistettavasta kohtalosta. Sièges ehdotti, että hänet lähetettäisiin takaisin Itävaltaan, toiset taasen olivat sitä mieltä, että hänet oli suljettava luostariin tahi vedettävä oikeuteen.
Kuningatar, jolla oli hyvin tarkat tiedot näistä ehdotuksista, puheli niistä rouva de Tourzetin kanssa.
"Kuningas ei koskaan salli, että niin inhottava tuuma pannaan täytäntöön", lausui kasvattajatar.
"Minusta olisi parempi se, kuin että hän itse joutuisi vaaralle alttiiksi", vastasi Marie Antoinette.
Madame Campanin avustamana järjesteli hän useana yönä peräkkäin papereitaan ja poltti sellaisia kirjeitä, jotka olisivat voineet käydä vaarallisiksi hänelle ja hänen ystävilleen.
Veljen kuoleman jälkeen ei hänen annettu käyttää surupukua. Erästä upseeria, joka tuli ulos linnasta suruharso hihassa, vainottiin ja rääkättiin Tuileriapuistossa; ja linnan parvekkeen edustalla pystytettiin peitseen pistetty pää, jonka piti kuvata keisari Leopoldia.
Kuninkaan täytyi viimein taipua yleisen mielipiteen painoon, girondilaisten lausuntoihin ja ministereittensä yksimielisiin kehotuksiin. Huhtikuun 20. päivänä 1792 julisti hän sodan Unkarin kuningasta vastaan. Vasta viime hetkessä oli Ludvig tehnyt päätöksensä siitä, ja kun hän kansalliskokouksessa luki julki sodanjulistuksen, olivat hänen silmänsä täynnä kyyneliä.