Erään sivuhuoneen ovi rytisi, ja kuningas riensi sinne kohtaamaan vaaraa. Oven kamanan palasia putoili hänen jalkojensa juureen. Raivostunutta ulinaa, huutoa ja sadatuksia kuningasta vastaan kuului ulkoa.
Vakavalla äänellä käski hän kaksi kamaripalvelijaa avaamaan oven.
"Mitähän minulla on pelkäämistä kansani keskellä?" kysyi hän astuen hyökkääjiä vastaan.
Kautta vuosisatojen periytynyt kunnioitus kuninkaan persoonaa kohtaan pysähdytti tuokioksi hyökkääjät.
Ludvigin lähimmät seuralaiset vetivät sillä välin kuninkaan ikkunakomeroon ja asettuivat vahtiin hänen ympärilleen.
Hallitsijan ensimäisenä ajatuksena oli koettaa estää kansanjoukkoa tunkeutumasta huoneeseen, jossa kuningatar oleskeli. Hän käski lukita valtiosalin oven.
Käännyttyään ympäri, näki hän sisarensa Elisabethin, joka kurotti käsiään häntä kohden; Elisabeth oli väkisin riuhtaissut itsensä irti toisten miesten käsistä.
"Tuoss' on itävallatar", huusivat jotkut, nähtyään prinsessan.
Ja he syöksyivät kädet koholla, lyödäkseen häntä.
Mutta upseerit ilmoittivat heille, kuka hän oli; ja Elisabethin arvossa pidetty nimi taltutti heidän vihansa.