"Ah", sanoi prinsessa, "antakaa heidän luulla minua kuningattareksi; kuolemalla hänen sijastaan voisin ehkä pelastaa hänet."
Muutamat aatelismiehet olivat paljastetuin miekoin asettuneet kuninkaan ja kansan väliin.
"Pistäkää miekat tuppeen", virkkoi kuningas tyynesti; "tämä ihmisjoukko on enemmän villiintynyt kuin syyllinen."
Kiukkuinen ulina täytti lakkaamatta salin. Heiluteltiin hirmuisilla kirjoituksilla varustettuja lippuja, resuisia housuja ja pieniä giljotiineja kuninkaan edessä ja hänen päänsä päällä. Hänet pakotettiin panemaan päähänsä punainen villamyssy — kaleeriorjien päähine, jota nyt oli ruvettu pitämään vapauden vertauskuvana. Muuan sotamies ojensi hänelle pullon ja hän joi kansan onneksi.
Samaan aikaan oli äärettömiä ihmisjoukkoja kerääntynyt Tuileriain puistoon. Tehtiin pilaa kuninkaalle tuotetusta nöyryytyksestä.
Kerran levitettiin jo se huhu, että Ludvig oli tullut murhatuksi, ja kansa tähysteli ylös ikkunoihin, toivoen näkevänsä hänen ruumiinsa.
Mutta linnassa kajahtivat yhtäkkiä huudot: "Eläköön kuningas!" Hänen pelkäämättömyytensä oli saanut kapinalliset mielet muuttumaan suopeiksi.
"Älkää peljätkö, Sire", sanoi eräs kansalliskaartilainen.
"Ystäväni", lausui kuningas, ottaen sotamiehen käden ja laskien sen rinnalleen, "pane kätesi tähän ja koettele lyöpikö sydämeni kovemmin kuin tavallisesti."
Kuninkaan seistessä melkein yksin kapinoivan kansan edessä, oleskeli kuningatar eräässä viereisessä huoneessa alttiina samoille loukkauksille.