Marie Antoinette näytti sinä päivänä vielä majesteetillisemmalta kuin tavallisesti. Ludvigin kasvoilla asusti kuten aina tyyni ja hyväntahtoinen ilme.
Tämä niin monen mahtavan hallitsijan jälkeläinen asettui perheineen sotakoulun ulkoparvekkeelle ja odotti kansanjoukkoa, joka oli tulossa Bastiljin raunioilta.
Oli se todella eriskummainen saattue, joka sieltä läheni. Miehiä ja naisia tulvaili juhlapaikalle. Useat olivat puolijuovuksissa, toisilla oli aseina peitset ja miekat. Kukitetut katunaiset lauloivat "Ça iraa" kilvan miesten kanssa.
Kuningas oli kaksi päivää sitä ennen vahvistanut Pétionin virantoimituksesta erottamisen, mutta kansalliskokous oli uhmannut kuningasta ja seuraavana päivänä asettanut hänet jälleen arvoonsa Pariisin korkeimpana virkamiehenä. Hän oli päivän sankari. Häntä kutsuttiin "kuningas Pétioniksi".
"Eläköön Pétion! — Pétion tahi kuolema!" huudettiin kuninkaalle.
Kuusi osastoa kansalliskaartilaisia kulki punamyssyisten sanskulottien välissä. Niitä seurasivat liittoutuneet käsi kädessä. Heillä oli mukanaan Bastiljin pienoiskuva ja pieni painokone, ja aina vähäväliä pysähtyivät he painamaan ja jakamaan vallankumouksellisia lauluja.
Kaiken tämän melun ja hälinän keskellä osottivat linjasotamiehet ja kansalliskaartin krenatierit, että he vielä olivat kuninkaalleen uskolliset. Yksi rykmenteistä pysähtyi parvekkeen kohdalle, ja sotamiehet virittivät innostusta ja voimaa uhkuvilla äänillä kuningasperheen kunniaksi:
"Ou peut-on être mieux qu'au sein de sa famille!"
Ludvig XVI tuli ulos sotakoulusta ja liittyi kansalliskokouksen jäseniin lähteäkseen jalkaisin isänmaan alttarille.
Kuningas, edusmiehet, sotilaat, kansanjoukot, kaikki myllersivät sekaisin ja tungeksivat eteenpäin. Kummoisessa vaarassa olikaan Ludvig kaikkien näiden hurjistuneiden ihmisten keskellä, jotka huusivat ja kiljuivat kuin pedot!