"Olisi minun onneni, jos minut murhattaisiin", virkkoi hän. "Minä pääsisin silloin tästä kurjasta olostani."
Kaksi vuotta aikaisemmin oli äärettömällä ihastuksella vietetty liittojuhlaa, ja Marskenttä oli heinäkuun 14. p:nä 1790 varhaisesta aamusta asti ollut täynnä riemuisia kansanjoukkoja.
Mutta miten paljon olivatkaan olosuhteet siitä saakka muuttuneet.
1792 oli juhlapaikka tyhjänä vielä myöhään aamupäivällä. Kansa oli nimittäin ensin kokoontunut sille paikalle, jossa Bastilji ennen oli seisonut ja jossa sen kukistumisen muistoksi tänä päivänä laskettiin perustus patsasta varten.
Marskentälle — varsinaiselle juhlapaikalle — oli pystytetty neljä harmaaksi sivutulla palttinalla verhottua puukehystä, joiden tuli kuvata hautaa. Tämä oli tarkoitettu kunnianosotukseksi niille, jotka olivat kaatuneet rajalla tai viruivat siellä kuoleman kielissä.
Tämän arkun yhdellä sivulla oli luettavana:
"Vaviskaa tyrannit! Kosto uhkaa teitä!"
Sadan sylen päähän, aivan Seinen rannalle, oli pystytetty korkea puu, jolle oli annettu nimeksi "Läänityslaitoksen puu". Se kohosi mahdottoman ison puurovion yläpuolella. Sen oksille oli ripustettu vaakunakiipiä, ritarimerkkejä, kypärejä, tiaroja, kardinaalinhattuja, paavinhiippoja, Pyhän Pietarin avaimet ja tohtorinhattuja. Ja vihdoin oli puun latvaan ripustettu kuninkaankruunu Provencen kreivin, Artoisin kreivin ja prinssi Condén vaakunakilpien rinnalle.
Kello yksitoista ajoi kuninkaallinen perhe juhlapaikan laidassa olevalle sotakoululle.
Sotamiesosasto ajoi etupäässä, ja kolme vaunua seurasi sen jälestä. Ensimäisissä vaunuissa istuivat hovikavaljeerit, toisissa kuningattaren palveluskuntaan kuuluvat naiset ja viimeisissä kuningaspari, kuninkaalliset lapset sekä prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe.