* * * * *
28. päivänä kesäkuuta — joitakuita päiviä sen jälkeen kuin roskaväki oli hyökännyt Tuilerioihin — oli kenraali Lafayette äkkiarvaamatta saapunut pääkaupunkiin armeijan nimessä vaatiakseen, että kapinoitsijat olivat rangaistavat, jakobiinien klubi hajoitettava ja että oli ryhdyttävä tehokkaisiin keinoihin kuninkaan suojelemiseksi.
Hänen astuessaan kansalliskokoukseen oli oikeistopuolue tervehtinyt häntä suosionhuudoilla, mutta vasemmisto sen sijaan synkällä äänettömyydellä, joka pian vaihtui äänekkääksi tyytymättömyyden mutinaksi.
Muutamat kuukaudet olivat riittäneet syöksemään hänet korkeudestaan, jossa hän oli hallinnut kansan epäjumalana. Jos hän olisi saapunut luotettavan sotajoukon seuraamana, olisi hän vieläkin ehkä ollut vastustamaton; mutta nyt oli hän tullut yksin, luottaen yksistään oman persoonallisuutensa voimaan, ja samat ihmiset, jotka ennen olivat osottaneet hänelle kunnioitustaan, eivät nyt muuta ajatelleet kuin hänen likaamistaan.
Hovissakin kohdeltiin häntä loitontavan kylmästi; sokeasti luottaessaan ulkomaiden apuun ei Ludvig enempää kuin Marie Antoinettekaan toivonut kenraalia pelastajakseen. Pidettyään seurauksiltaan arvottomia neuvotteluja kansalliskaartiin kuuluvien ystäviensä kanssa, palasi Lafayette 30. p:nä kesäkuuta apein mielin leiriinsä.
Lafayette oli aina tavoittanut kunniaa ja kansansuosiota, mutta sydämessään ja sielussaan rakasti hän kuningasta ja halusi mielellään palvella häntä. Hän muisti, millaisessa kiitollisuudenvelassa hän itse oli Ludvigille, ja hänen mieleensä muistui ehkä etupäässä se veri, jonka hänen esi-isänsä olivat vuodattaneet puolustaessaan samaa valtaistuinta, joka nyt oli kukistumaisillaan.
Tekosyynä käyttäen liittojuhlaa olivat hän ja iäkäs marsalkka Luckner, joka oli täydellisesti saatu voitetuksi kuninkaan asian puolelle, aikoneet pyytää lupaa saada olla juhlassa läsnä. Näitten kahden miehen avulla olisi kuningas ja hänen perheensä voinut lähteä Pariisista keskellä suurta päivää. Kansalliskaarti olisi voinut suojella heidän pakoaan Compiègneen ja täällä olisi viisitoista eskadroonaa ollut valmiina turvaamassa heidän vapauttaan.
Ehdotus oli alistettu ministerien harkittavaksi ja ministerineuvosto oli yksimielisesti hyväksynyt sen.
Vaikka kuningas olikin vastahakoinen antautumaan perustuslaillisten käsiin, joiden syyksi hän pani koko nykyisen aseman tukaluuden, ei hän sentään ollut haluton suostumaan tähän tuumaan. Mutta Marie Antoinette oli jyrkästi kieltäytynyt uskomasta kohtaloaan Lafayetten käsiin, jota hän piti oikeana pahanahenkenään.
Hän oli nähnyt Lafayetten haamun kohoavan aaveena hänen eteensä jokaisessa hänen oloihinsa syvälti vaikuttavassa tilaisuudessa suuren vallankumouksen aikana. Lafayette oli kuljettanut hänet vankina Pariisiin 6. p:nä lokakuuta 1789, Lafayette oli ollut hänen vanginvartijanaan Tuilerioissa; hän oli kauhistunut nähdessään Lafayetten tuona muistettavana yönä, jona hän pakeni linnasta ja kulki eksyksissä karusellipaikalla. Ja Lafayetten ajutantti se oli noutanut kuninkaallisen perheen Varennesista. Lafayette oli ollut läsnä heidän nöyryyttävällä paluumatkallaan. Hänen paljas nimensä pani Marie Antoinetten vapisemaan vihasta ja kauhistuksesta.