"Kuningas ei läheskään ole pelkuri", lausui hän, "hänellä on päinvastoin paljonkin passiivista rohkeutta. Mutta häntä lamauttaa väärä hienotunteisuus, luottamattomuus itseensä, joka on seuraus osaksi hänen kasvatuksestaan, osaksi hänen luonteestaan. Hänestä ei ole käskijäksi. Enemmän kuin mikään muu pelottaa häntä puhua miesjoukolle. Kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti eleli hän ankaran yksinäistä elämää Ludvig XV:nnen näkyvissä, ja tämä pakonalaisuus on edistänyt hänen synnynnäistä ujouttaan. — Nykyisissä oloissa olisivat muutamat hyvin valitut sanat, lausuttuina Pariisin väestölle, voineet tehdä puolueemme sata kertaa vahvemmaksi, mutta kuningas ei vain saa noita sanoja lausutuksi."
Kuningatar selitti edelleen, miksi hän ei itse asettunut etualalle.
"Minä voisin toimia", lausui hän, "minä voisin astua ratsaille, jos niin tarvittaisiin. Mutta sen kautta antaisin vain kuninkaan vihamiehille uusia aseita käteen. Vihastuksen huuto itävallatarta, 'naisen valtiutta' vastaan kaikuisi kautta Ranskanmaan. Jos minä astuisin esiin, asettaisin sitäpaitsi kuninkaan varjoon. Kuningattaren, joka ei ole hallitsijatar, täytyy nykyoloissa pysyä toimettomana ja valmistautua kuolemaan."
2.
Elokuun 10. p:n aamu. — Viimeinen katselmus.
Torailtiin ja tapeltiin kaduilla, kahviloissa, teattereissa ja Palais
Royalissa.
Jo kauan sitten oli huomattu myrskyn ensi enteet.
Vaara kasvoi taukoamatta. Kansalliskaartin keskuudessa kuuluivat tappelut ja mellakat päiväjärjestykseen.
Osa kansalliskaartilaisia oli vielä hovin puolella, mutta toinen ja melkoista suurempi osa oli jyrkästi vastustavalla kannalla.
Lakiasäätävä kokous oli selittänyt isänmaan olevan vaarassa. Liittoutuneiden sotajoukkojen ylipäällikkö, herttua Ferdinand Braunschweigilainen, oli antanut sodanjulistuksen, joka sisälsi mitä hirmuisimpia uhkauksia Ranskan kansaa vastaan. Hurjat huhut kiihdyttivät mielikuvitusta. Väitettiin, että Tuileriain linna oli täynnä aseita ja muita sotatarpeita ja että valantekemättömät papit olivat löytäneet tyyssijan kuninkaan luona.