Hän lähti parvekkeelta tehdäkseen kierroksen linnansaleissa. Kuningatar, prinsessa Elisabeth, lapset ja prinsessa Lamballe seurasivat häntä. Ludvig sopersi silloin tällöin muutamia sanoja, joita ympärillä seisovat tuskin kuulivat.
Lamartine kertoo tästä kohtauksesta:
"Marie Antoinette antoi puolisonsa sanoille enemmän pontta arvokkaalla ryhdillään, ylpeällä ja samalla lempeällä päännyökähdyksellä ja silmiensä erinomaisella ilmeellä. Kernaasti olisi hän tahtonut vuodattaa koko sielunsa kuninkaaseen. Näkyi, että hän itki sisällisesti, mutta että harmi ja rohkeus kuivasivat kyyneleet jo ennen kuin ne herahtivat esiin. Hänen kalpeat ja yövalvonnasta veltostuneet kasvonsa, jotka kuitenkin ilmaisivat suurta tahdon lujuutta, hänen pelkäämätön mielensä, hänen silmänsä, jotka salamoina mittelivät kaikkia niitä silmiä, jotka olivat häneen luotuina, hänen katseensa, joka milloin rukoili, milloin uhmasi, aina sen mukaan kohtasiko se kylmiä, ystävällisiä tai vihamielisiä kasvoja, hänen liian aikaisin kuihtuvan kauneutensa vielä verevät jäljet, muisto siitä ihailusta, jonka esineenä hän oli ollut näissä samoissa saleissa, joissa hän nyt rukoili apua ja suojaa — kaikki se antoi hänen olennolleen pelkäämättömyyden, surun ja arvokkuuden majesteettisuuden. Hän oli yksinvallan Niobe, kuninkuuden kuvapatsas, valtaistuimelta tosin suistunut, mutta suistuessaankin vielä arvokkuutensa säilyttänyt."
Ei oltu mitenkään varmoja siitä, että ne sotamiehet, jotka seisoivat linnan ulkopuolella, olivat kuningasvallalle ystävällisiä.
Ludvig ei tahtonut, että hänen perheensä tulisi kokemaan kylmää, ehkäpä vihamielistäkin vastaanottoa, ja päästyään isojen pääportaiden alipäähän kehotti hän vaimoaan, lapsiaan ja muita naisia kääntymään takaisin.
Aivan yksin suoritti hän viimeisen katselmuksensa.
Mutta se oli kieltämättä hänen puoleltaan hairahdus. Mitä hänen vento hyväntahtoisuutensa ei kyennyt aikaansaamaan, sen olisivat Marie Antoinetten varma esiintyminen ja kruununprinssin sulous ehkä voineet vaikuttaa.
Kello oli kuuden seuduissa. Levotonna ja hämillään astui Ludvig linnanpihalle. Useat hänen seuralaisistaan olivat katsoneet parhaimmaksi olla saattamatta häntä etemmäksi ja palasivat kuningattaren mukana takaisin.
Kuningas oli alakuloinen ja levoton, mutta ponnisteli näyttääkseen olevansa reippaalla mielellä.
Sotamiehet ympäröivät hänet, mutta sotajoukon korkein päällikkö ei osannut heille sanoa sanaakaan, vaikka he edelleen huusivat: