Uskollinen Fersen oli kovasti suutuksissaan siitä välinpitämättömyydestä ja huolettomuudesta, jota näki kaikkialla osotettavan kuningattaren kohtalon suhteen. Hän oli milteipä ainoa, joka oivalsi kansan vihan voivan sukeutua epälukuisiksi vainoomisiksi kuningatarta vastaan ja valmistaa hänelle samallaisen tien kulkea kuin hänen puolisolleen.
Ajatus, mitenkä pelastaa kuningatar, seurasi Ferseniä yöt päivät. Noita kuningattaren pelastustuumia heräsi hänen päässään niin tiheään, että niitä lopulta vilisi hänen kiihottuneissa aivoissaan.
Hänen kirjeensä kuvastavat sitä levottomuutta, jota hän tunsi. Yhtenä päivänä kirjoittaa hän kreivi Mercylle, toisena päivänä jollekulle toiselle kuningattaren vanhoista ystävistä. Seuraavana päivänä hän jo tunnustaa, että mitä enemmän hän asiaa ajattelee, sitä elävämmin varmistuu hän vakaumuksessaan, että paras palvelus, jonka voi tehdä kuningattarelle, on ettei hänen puolestaan tee yhtään mitään. Hän lisää, että hänestä on hirveää pakottaa itseänsä toimettomuuteen.
Mutta ei aikaakaan niin omaksuu hän jo toisenlaisen mielipiteen ja ehdottaa, että Itävallan keisari avoimesti ja rehellisesti vaatisi, että kuningatar lähetettäisiin takaisin isänmaahansa.
Näyttää kuin Itävallassa kotvasen olisi tuumittu niin tehdä.
"Otaksuessamme mahdottomaksi, että Ranskan kuningas tulisi murhatuksi, emme ehkä ole tehneet niin paljon kuin olisi ollut tarvis tämän inhottavan teon estämiseksi", kirjoitti Mercy kreivi de la Marckille. "Mutta koettakaamme ainakin estää, ettei tulisi käymään samoin onnettomalle kuningattarelle, jonka nyttemmin tulee olla ainaisen huolenpidon esineenä."
Ei kulunut sentään kauan, ennenkuin luovuttiin näistä tuumista, peljäten että ne näyttäytyisivät ei ainoastaan hyödyttömiksi, vaan vieläpä vaarallisiksikin.
Itse Fersenkin kysyy:
"Eikö se osanottavaisuus, jota keisari osottaa tätiään kohtaan, mahdollisesti anna kapinallisille tervetullutta aihetta syöstä häntä (Marie Antoinettea) turmioon herättämällä vihan Itävaltaa kohtaan uudelleen eloon ja esittämällä kuningattaren muukalaisena ja toisena osallisena niihin rikoksiin, jotka on luettu kuninkaan syyksi?"
"Eikö olisi", kirjoittaa hän (3. p:nä helmikuuta 1793), "parempi, että rahalla ja lupauksilla koetettaisiin saada voitetuksi muutamia vaikutusvaltaisia vallankumousmiehiä, sellaisia kuin Lanclos, Santerre ja Dumouriez?"