Parisen kuukautta sen jälkeen tekivät Ranskan perustuslailliset parooni Breteuilille tarjouksen, että he saattaisivat aikaan kuningattaren ja hänen lapsiensa maasta karkoittamisen. Sen tehdäkseen vaativat he palkkioksi kuusi miljoonaa frangia, jotka oli suoritettava heille heti kun vangit oli saatettu varmaan talteen vieraassa maassa.
Breteuil pyysi englantilaista valtiomiestä Pittiä olemaan hänelle avullisena näiden rahojen hankkimisessa, mutta englantilainen teki estelyjä ja asia raukesi.
Mutta jos kuningattarella — muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta — oli vain laimeita ystäviä ulkopuolella Ranskan, niin oli hänellä sen sijaan hartaita, joskin salaisia puoltajia Pariisissa.
Pääkaupungin väestössä saattoi edelleenkin tavata kuningasmielisiä henkilöitä, ja nämä pysyttelivät usein Templetornin läheisyydessä voidakseen, jos mahdollista, tehdä jotakin vankien pelastamiseksi.
Vaikkakin Marie Antoinettella vankeudessaan oli ympärillään yksinomaan miehiä, joilla oli mitä nurjimmat käsitykset hänestä, niin useita näistä sentään hänen lempeä alistuvaisuutensa ja arvokkuutensa onnettomuudessaan liikutti niin, että parikin heistä — Toulan ja Lepitre — kernaasti tahtoi käyttää valtaansa pelastaakseen hänen henkensä.
Teennäisen ankaruuden naamariin pukeutuneena Lepitre teki hänelle selvää Ludvig XVI:nnen kuoleman yksityiskohdista, joista hän niin mielellään halusi saada tietoa. Muistelmat kuninkaasta tulivat niinikään ensimäiseksi yhdyssiteeksi hänen ja Toulanin välillä.
Toulan oli suoraluontoinen ja innokas tasavaltalainen, mutta ei silti pitänyt itseään velvollisena harjoittamaan julmuutta. Oleskellessaan vankilassa oli hän ensi aikoina välinpitämättömänä seurannut niitä vainoomisia, joille Marie Antoinette oli alttiina ja joita hänen sanottiin ansiosta kärsivän. Mutta sikäli kuin Toulanilla oli tilaisuutta seurata hänen jokapäiväisen elämänsä kulkua, täyttyi hänen sydämensä yhä enemmän säälistä onnetonta kuningatarta kohtaan.
Hänen tuima olentonsa joka hyvin soveltui hänen maineeseensa innokkaana tasavaltalaisena, hänen remuava hilpeytensä ja raa'at puheensa estivät hänen aikeistaan tietämättömiä aavistamasta, että hän halusi auttaa vankeja.
Kuningatarta itseänsä ei hänen käytöksensä saanut johdetuksi harhaan; Toulanin silmistä saattoi hän lukea, että tämä oli ystävä. Tuimalla, viekkaalla ja kylmäverisellä esiintymisellä osasi Toulan ilmoittaa hänelle tunteensa, jotka kauan pysyivät salattuina muilta.
Hän uskoi kuningattarelle halunsa pelastaa hänet ja hänen perheensä.