Lamppujen ja lyhtyjen kunnossapitäjänä Templessä oli muuan Jacques-niminen mies. Hän tuli joka aamu ja ilta puhdistamaan ja täyttämään ne. Jacques oli aina säntillinen, aina vaitelias eikä koskaan antautunut puheisille kenenkään kanssa. Väliin oli hänellä molemmat lapsensa mukanaan, ja nämä olivat melkein yhtä vanhat ja yhtä suuret kuin Kaarle Ludvig ja Marie Thérèse.
Kello seitsemän vaihdettiin vahdit, eikä uusi osasto voinut mitenkään tietää, olivatko Jacques ja hänen apurinsa jo käyneet vai eivätkö.
Sentähden päätettiin, että Ricardin, erään Toulanin ystävän, oli pukeuduttava lyhdynsytyttäjäksi ja varustettuna pääsykortilla tultava ristikkoportille päättämään työn, jonka muka lapset jo olivat panneet alulle. Toulanin oli silloin annettava hänelle muistutus puuttuvasta täsmällisyydestä. Niin pian kuin hän oli päättänyt työnsä, oli prinssin ja prinsessan lähdettävä vankilasta, puettuina lyhdynsytyttäjän lapsiksi.
Toulanin oli määrä hankkia vaatteita lapsille, ja hän otti myös toimekseen nukuttaa Tisonin ja tämän vaimon tupakalla, johon oli sekotettu huumaavaa ainetta. Jarjayes lähiseudulla odottaisi pakolaisia kolmilla pienillä ajoneuvoilla. Ensimäisissä oli kuningattaren, hänen poikansa ja Jarjayesin määrä ajaa, toiset vaunut olivat aiotut Elisabethiä ja Toulania varten, ja kolmannet olivat Ricardin käytettävänä, joka oli saanut toimekseen kyyditä prinsessa Marie Thérèseâ. Pitäen mielessään kaksi vuotta sitten tapahtunutta epäonnistunutta pakoyritystä, vaati kuningatar, että oli kuljettava eri ajoneuvoissa. Iltaruoka vietiin vangeille kello seitsemän ja kahdeksan välillä, ja he otaksuivat ehtivänsä lähteä Pariisista ja lyöttäytyä Normandian tielle, ennenkuin pako tulisi huomatuksi.
Suunnitelma oli päätetty pantavaksi toimeen 8. p:nä maaliskuuta ja varokeinot, joihin oli ryhdytty, näyttivät lupaavan onnellista loppua.
Kuningasmurhan synnyttämä inho oli sillä välin paisuttanut Itävallan ja Preussin välisen sodan yleiseuropalaiseksi sodaksi Ranskaa vastaan. Pariisin asukkaat, jotka jo aikoja sitten olivat joutilaisuuden, nälänhädän ja valtiollisten tapahtumain synnyttämän levottomuuden kautta siveellisesti turmeltuneet, kiihottuivat näinä aikoina yhä enemmän sotanäyttämöltä saapuvien viestien johdosta. Kerrottiin vihollisjoukkojen marssivan yhä eteenpäin ja ranskalaisten paenneen pois Aix-la-Chappellesta, jättäen jälkeensä haavoitetut ja kaatuneet.
Näitten huhujen synnyttämän vilkkaan liikkeen johdosta määräsi kunnallisneuvosto, että kaupungin portit olivat suljettavat ja että passien antoa oli suuressa määrin supistettava.
Myöskin kuninkaallisessa vankilassa saatiin tuntea näitten määräysten haitallisia seurauksia; vahtia kovennettiin ja pakosuunnitelman täytäntöönpaneminen tuli entistä vaikeammaksi.
Vangit odottivat kärsimättöminä päivää, jona he toivoivat saavuttavansa vapauden.
Toulanin antama merkki ilmoitti heille kuitenkin, että pako oli toistaiseksi lykättävä, ja muutamia päiviä sen jälkeen kuiskasi hän heille, että suunnitelmasta oli pitänyt luopua, koska oli osottautunut mahdottomaksi pelastaa heitä kaikkia.