Kuningatar, jonka henki oli mitä suurimmassa vaarassa, voitiin vielä saada autetuksi pakoon. Vaikeata siinä tapauksessa oli vain saada häntä taivutetuksi jättämään natonsa ja lapsensa vankilaan.
Toulan otti auttaakseen Marie Antoinetten ulos tornista; hän lupasi viedä kuningattaren sovittuun paikkaan, jossa Jarjayes odottaisi häntä, ryhdyttyään ennakolta kaikkiin tarpeellisiin toimiin saattaakseen kuningattaren varmaan talteen.
Jarjayes sekä Lepitre ja Toulan kokivat tehdä kuningattarelle ymmärrettäväksi, että hänen jäämisensä vankilaan oli samaa kuin kulkea mestauslavalle. Kaikin kolmin kokivat he selvittää hänelle, että hän Templeen jäämällä paljoa varmemmin tuottaisi turmion lapsilleen, kuin jos hän suostuisi ystäväinsä avulla pakenemaan.
Toulanin ja Jarjayesin kehotukset, prinsessa Elisabethin rukoukset, varmuus siitä, että hänen natonsa olisi äidin asemassa hänen lapsilleen, kaikki tuo sai vihdoin hänen arvelunsa hälvenemään.
Valmistuksia tehtiin, ja päivä läheni.
Pakoa varten määrätyn päivän edellisenä iltana istuivat Marie Antoinette ja Elisabeth yhdessä Kaarle Ludvigin vuoteen ääressä. Suru ja tuska täytti kummankin sydämet.
"Tulkoon lapsonen onnelliseksi", lausui äiti.
"Hän varmasti tulee onnelliseksi", vastasi prinsessa Elisabeth, viitaten veljenpoikansa lempeihin, vilpittömiin kasvoihin.
"Nuoruus on lyhyt kuten ilokin", virkkoi kuningatar huoaten; "onni katoo kuten kaikki muukin."
Hän nousi ja asteli, mieli valtavasti kuohuen, edestakaisin lattialla.