Heinäkuun 3. päivänä oli päätös pantava täytäntöön.
Kello yhdeksän illalla saapui maistraatin virkamiehiä torniin. Kaarle Ludvig nukkui jo tilallaan. Marie Antoinette ja molemmat prinsessat istuivat pöydän ääressä ja paikkailivat leninkejään.
Kuningattarella ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Hän nousi kalpeana ja vapisten.
"Aiotte ottaa minulta pois lapseni!" äänsi hän. "Se on mahdotonta! — Ei ole ajateltavissa, että poikani erotettaisiin minusta. Hän tarvitsee välttämättömästi hoitoani."
"Menestysvaliokunta on tehnyt tämän päätöksen. Meidän on viipymättä pantava täytäntöön käsky."
"Ei", sanoi onneton äiti, "te ette saa pyytää minua eroamaan lapsestani."
Ja hän asettui sängyn eteen, kuten naarasleijona, joka on valmis puolustamaan poikiaan.
Tähän liikkeeseen heräsi hänen poikansa. Hän kuuli melun, näki äitinsä, joka itki, ja miehet, jotka uhkailivat häntä.
"Äiti", huusi poikanen ja tarttui hänen käsivarteensa, "älä mene pois."
Äiti otti hänet syliinsä ja piteli kiinni sängyn tolpasta.