"Tappakaa minut, mutta älkää riistäkö minulta lastani", huusi hän.
Mutta yhtäkkiä luopui hän tyyten korskeudestaan. Hän unhotti olevansa kuningatar, ja muisti ainoastaan, että hän taisteli lapsensa puolesta.
Kyyneltynein silmin ja kädet ristissä läheni hän miehiä. Hän lankesi polvilleen heidän eteensä ja rukoili armoa.
Samaten itkivät ja pyytelivät molemmat prinsessatkin.
Siten kului kaksi tuntia Marie Antoinetten yhdeltä puolen rukoillessa ja virkamiesten puolestansa häntä uhkaillessa ja solvatessa. Lopulta uhkasivat he tappaa sekä pojan että tyttären, ja äidin täytyi rakkaudesta lapsiansa kohtaan vihdoin taipua.
Prinsessa Elisabeth ja sisko pukivat Kaarle Ludvigin ylle; äiti ei siihen kyennyt.
Kun poika oli täysissä pukeissa, pani äiti molemmat kätensä hänen päänsä päälle. Kasvot ääretöntä tuskaa ilmaisevina tähysti hän lapsen syviin, herttaisiin silmiin.
"Poikani", sanoi hän, "meidän täytyy erota. Ajattele velvollisuuksiasi, kun ei minua enää ole sinua niistä muistuttamassa. Ajattele Jumalaa, joka koettelee sinua, äitiäsi, joka rakastaa sinua. Ole järkevä, kärsivällinen ja rehellinen, ja taivaallinen isäsi on siunaava sinut!"
Hän suuteli Kaarle Ludvigia ja jätti hänet sitten päättäväisesti vartijain käsiin.
Mutta Kaarle Ludvig juoksi takaisin ja tarttui äitinsä hameeseen.