"Pidätkö minusta?" kysyi kruununprinssi häneltä toiste.
"Kyllä", vastasi Marie Antoinette; "minä pidän todella sinusta, — sitä et saa epäillä. Mutta vielä enemmän sinua kunnioitan."
Kruununprinssiä miellytti hänen naiivi suoruutensa ja niin muuttui hän vähitellen hieman suopeammaksi.
Myöskin hovipiirissä tuli Marie Antoinettelle mieluisampi olo.
Muutamain kiihkoisain vihanpurkausten jälkeen olivat vanhat prinsessat näennäisesti ja joksikin aikaa luopuneet vainoomisistansa. Toiset kuninkaallisen perheen jäsenet koettivat liehitellä tulevaa kuningatarta. Lakkasipa madame du Barrykin juonimasta ja kantelemasta.
Hän huomasi ehkä itse, ja lienevät toisetkin hänelle huomauttaneet, että kuningas oli iällinen ja ettei nuoreen kruununprinssipariin nähden liian kireissä suhteissa oleminen saattanut olla kreivittärelle hyödyksi.
Ludvig XV oli jo pitkät ajat ollut muukalaisena omassa valtakunnassaan. Turhaan koki hänen lemmittynsä matkojen ja juhlien kautta hankkia hänelle mielen huviketta; mitään iloa ei ollut enää olemassa hänelle, joka oli saanut maistaa kaikkia ja jonka oli ollut niin helppo saada mielihalunsa tyydytetyksi.
Hänen ruumiinsa oli irstailemisen kautta turmeltunut, kun hän huhtikuussa 1774 sairastui rokkoon.
Lääkäri ilmoitti hänelle, että nyt oli aika hänen ajatella tulevata elämää. Hänen jumalanpelkonsa heräsi, ja kreivitär du Barrya kehotettiin poistumaan kuninkaallisesta linnasta.
Tieto hänen vaarallisesta taudistaan vastaanotettiin Pariisissa melkein iloa lähentelevällä välinpitämättömyydellä. Kunnianhimoiset hovissa eivät sensijaan vielä tienneet, pitikö heidän edelleen luottaa laskevaan aurinkoon vai oliko viisaampaa kääntää kasvonsa nousevaa aurinkoa kohti.