Eräänä päivänä antoi Simon hänelle huilun.
"Syöjätär-äitisi ja ruoja tädiksesi soittavat klaveeria", puhui hän pojalle pilkalliseen tapaan. "Opettele sinä säestämään heitä huilulla, niin siitä tulee aika kaunis konsertti."
Vimmastuneena siitä, että kuuli tätiään ja äitiään mainittavan sillä tavalla, paiskasi Kaarle Ludvig huilun pois kädestään ja ilmoitti, ettei hän aio soittaa.
"Kas vaan, vai et sinä aio soittaa?" huusi Simon. "Teet hyvin ja soitat heti paikalla!"
Mutta kun kuninkaanpoika edelleen kieltäysi, karkasi Simon hänen kimppuunsa ja löi häntä. Poika pidätti valitushuutonsa estääkseen äitiään kuulemasta sitä.
Marie Antoinette oli tavan takaa neuvonut häntä rukoilemaan Jumalaa ja antamaan anteeksi vihamiehilleen, ja tätä neuvoa piti hän mielessään kaiken kurjuutensa aikana.
Vendéen väestö oli tällä välin tehnyt kapinan ja huutanut Ludvig XVI:nnen pojan kuninkaakseen. Samaan aikaan kulki huhu, että vieraiden maiden sotajoukot ja emigrantit lähestymistään lähestyivät.
Simon asteli lattiata edestakaisin mieli levottomana näiden ilmoitusten johdosta.
Kuninkaanpoika oli vetäytynyt kyyrysilleen sänkynsä viereen; hän oli kuullut Simonin sanovan vaimolleen, että jos väestö Vendéestâ tulisi Pariisiin, vääntäisi hän niskat nurin sudenpojalta ennenkuin antaisi hänet pois käsistään.
Yhtäkkiä suutari seisahtui, tarttui Kaarle Ludvigia tukkaan ja tempasi ylös hänen päänsä, joka oli painunut polviin.