Vahdit vaativat, että heidän piti saada tutkia kuningattaren taskut, ja kuningatar myöntyi siihen. Häneltä otettiin pois muutamia pikku kapineita, prinsessa Lamballen ja kahden lapsuudenystävättären muotokuvat sekä pieni käärö, jossa oli hänen miehensä ja lastensa hiussuortuvia. Kuitenkin antoivat he hänen pitää nenäliinansa ja hajupullonsa, koska pelkäsivät hänen matkalla pyörtyvän.
Vihdoin sai hän kootuksi kurjat vaatekappaleensa. Hän syleili ja suuteli tytärtään, hyvin tietäen että tämä oli viimeinen kerta; hän neuvoi Marie Thérèseâ rakastamaan Jumalaa, antamaan anteeksi ihmisille, pysymään lujamielisenä sekä rakastamaan tätiään ja olemaan hänelle kuuliainen kuin äidin sijaiselle.
Tytär seisoi kuin kivettyneenä. Hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan, eikä hän kyennyt vastaamaan äidin hyväilyihin.
Kuningatar kääntyi nyt prinsessa Elisabethin puoleen ja uskoi lapsensa hänen haltuunsa.
Nato kuiskasi hänelle muutamia sanoja, kehottaen häntä pysymään lujana uskossa. Kuningatar ei vastannut; hän poistui ovea kohden katsahtamatta taaksensa.
Tultuaan portaille, jotka veivät hänen poikansa huoneelle, pysähtyi hän tuokioksi ja silmähti sinne päin. Tyynenä ja ääneti lähti hän sitten edelleen.
Astuessaan Templen portista ulos löi hän päänsä kattomalkaan.
Eräs miehistä kysyi, koskiko häneen.
"Ei", vastasi Marie Antoinette, "minuun ei saata enää koskea mikään."
Vaunut seisoivat portilla odottamassa. Hän nousi vaunuihin yhden ylemmän virkamiehen ja kahden sotamiehen seurassa. Pariisin kadut olivat lähestyvän tasa-arvoisuusjuhlan johdosta koristetut kukkasköynnöksillä ja riemukaarilla.