Vankilan kurjuus tuntui kuningattaresta sentään vähemmän kiusalliselta kuin noiden kahden santarmin ainainen läsnäolo. Niitä vaihdettiin lakkaamatta ja ainoastaan harvat heistä olivat kohteliaita ja hienotunteisia.
Yleensä polttivat he tupakkaa ja löivät korttia yöt läpeensä, saadakseen ajan kulumaan.
Muutamat sotamiehistä osottivat sentään sääliväisyyttä, joka korvasi heidän puuttuvaa kasvatustaan. Niinpä muuan heistä huomasi eräänä aamuna, että Marie Antoinette näytti vielä huonommalta kuin tavallisesti, ja hän kysyi kuningattarelta kuinka hänen laitansa oli.
"Minä voin erittäin pahoin", vastasi Marie Antoinette, "tupakansavu on vaivannut minua. En ole voinut ummistaa silmiäni koko yössä."
"Paha juttu, etten tullut tuota ajatelleeksi ja että olen lisännyt teidän kärsimyksiänne", virkkoi sotamies ja nakkasi piipun luotaan.
Eräs Larivière niminen kahdeksankymmentävuotias ämmä määrättiin kuningatarta palvelemaan. Hän oli nuoruudessaan palvellut Penthièvren herttuata. Hänen kunnioittava ja kohtelias käytöstapansa muistutti hänen muinaista asemaansa, ja Marie Antoinette luotti häneen.
Mutta vanhuksen sijaan määrättiin ennen pitkää madame Harel, raaka ja tuittupäinen nainen, jota Marie Antoinette vaistomaisesti epäili. Mutta madame Harelkin sai tuota pikaa eron.
Ensimäisinä viikkoina makasi Marie Antoinette aina vaatteet yllä sängyssään. Hän pelkäsi joka hetki joutuvansa rääkättäväksi tai tulevansa vedetyksi oikeuden eteen.
Myöskään ei hän huolinut mitään syödäkseen. "Tällä tavoin ei hän kauan elä", sanoivat santarmit.
Alunpitäen annettiinkin hänelle huonoa ruokaa. Neljä päivää perätysten kannettiin hänen eteensä laiha paistettu kana, ja kun hän ei siihen ollenkaan kajonnut, tuotiin se yhä uudelleen, kunnes se lopulta oli syötäväksi kokonaan kelpaamaton.