Hänen huutonsa oli kohdannut ymmärtämystä, ja tämä hetki muodostui hänen nöyryytysaikansa riemuvoitoksi. Niiden, jotka hiljan olivat häntä pilkanneet, kuultiin nyt sydäntäsärkevästi itkevän, ja useita naisia oli kannettava pyörtyneinä ulos.
Tuomarit vapisivat. Ei ollut ainoatakaan heistä, jolle yleisön mielenliikutus ei olisi tuntunut ikäänkuin kasvoihin sattuneelta iskulta.
Kuningattaren sanojen vaikutusta koetettiin tehdä tehottomaksi alottamalla kuulustelu niiden todistajain kanssa, jotka oli haastettu tekemään selkoa Tuilerioihin 20. p:nä kesäkuuta tapahtuneesta murrosta. Mutta yleisö kuunteli enää hajamielisesti jutun käsittelyä, ja puheenjohtajan ääni vapisi hieman hänen kello viisi iltapäivällä ilmoittaessa kuulustelun sinä päivänä loppuneeksi.
Sali tyhjeni niin pian kuin tuli tunnetuksi, että jutun käsittely oli lykätty seuraavaan päivään, mutta käytävissä ja neuvostosalin torilla aaltoili sankkoja ihmisparvia. Eri ryhmissä kuiskailtiin:
"Hän on ihmeteltävä. Hän ei voi tulla tuomituksi muuhun kuin maanpakoon."
Pitkällisestä kuulustelusta rasittuneena oli Marie Antoinette monta kertaa pyytänyt lasillisen vettä.
Läsnäolevien virkamiesten ja upseerien joukossa, jotka kymmenen vuotta takaperin olisivat kilvoitelleet kunniasta saada tuoda hänelle lasin vettä ja jonka he olisivat polveaan notkistaen hänelle ojentaneet, ei ollut ainoatakaan, joka olisi tohtinut tehdä hänelle tämän mitättömän palveluksen.
Sääli valtasi viimein erään niistä santarmeista, jotka olivat saattaneet häntä Conciergeriestä, ja hän toimitti kuningattarelle tämän virvokkeen.
Kuningatar oli aivan menehtyä väsymyksestä. Kun hänen piti lähteä salista, kompastui hän ja pyysi apua.
"Minä en näe enää", sopersi hän pyörtymäisillään.