Santarmi tarjosi hänelle käsivartensa ja auttoi hänet rappusista alas.
Mutta tämän tähden hänet jo seuraavana päivänä erotettiin ja toinen määrättiin hänen sijaansa. Hänet heitettiin vankilaan ja mestattiin sittemmin.
Kun jutun käsittelyn oli määrä jatkua seuraavana aamuna, ei ainoastaan oltu ryhdytty niiden vangitsemiseen, jotka olivat osottautuneet myötätuntoisiksi Marie Antoinettea kohtaan, vaan vieläpä estettiin oikeuspaikkaan pääsemästä muita kuin sellaisia, joiden kasvot ilmaisivat hurjaa ihastusta hänen onnettomuutensa johdosta.
Lokakuun 15. päivä oli hänen kärsimystensä viimeinen; seuraava jo toisi hänelle vapautuksen: kuoleman.
Todistajat kutsuttiin uudestaan esiin, niiden joukossa entinen sotaministerikin. Hän kumartaa Marie Antoinettelle yhtä syvään kuin ennen oli tehnyt Versaillesissa. Häneltä kysytään tunteeko hän syytetyn.
"Kyllä", vastaa hän, kumartaen jälleen syvään Marie Antoinettelle, "minulla on kunnia tuntea kuningatar."
Vihdoin on kuulustelu päättynyt, todistajat eivät ole voineet näyttää hänen syyllisyyttään.
Kysytään, onko hänellä todistajain lausuntojen johdosta mitään muistuttamista.
Hän vastaa: "Eilen en tuntenut todistajia enkä tiennyt, mistä minua tultaisiin syyttämään. Minä lopetan huomauttamalla, että olin vain Ludvig kuudennentoista vaimo ja että olin pakotettu toimimaan hänen tahtonsa mukaisesti."
On tällä välin tullut ilta. Molemmat asianajajat, jotka muodon vuoksi ovat syytetyn puolustajiksi määrätyt, nousevat sijoiltaan. Chauveau-Lagarde ottaa ensin puhuakseen, sitten puhuu Fronson-Ducaudray. Molempien puhe huokuu kauttaaltaan innostusta ja vakuutuksen voimaa.