Conciergeriessä olivat vartijat äänettöminä ja suruissaan. Palvelustyttö Rosalie vuodatti niin runsaita kyyneliä, että sotamiehet nimittivät hänet "neiti Capetiksi." Pihalla käyskentelevät naisvangit vilkuivat arasti pieniin ikkunoihin, joiden takana kuningatar oli asunut.
Vallankumoukselliset sanomalehdet pilkkailivat edelleen hänen muistoaan. Hébert ("Père Duchesne") julkaisi myrkyllisen hyökkäysartikkelin, joka alkoi tähän tapaan:
"Père Duchesnellä ei ole koskaan ollut suurempaa iloa kuin nähdessään madame Veton pään putoavan mestauskirveen alta."
Eräs toinen sanomalehti päätti kirjoituksensa sanoilla:
"Naarastiikeri on kuollut, mutta kavahtakaa itseänne, tyrannit!"
"Moniteur", joka lokakuun 27 päivän numerossaan kertoi kuningattaren mestausta koskevia yksityiskohtia, tunnusti että Marie Antoinette ei ollut näyttänyt vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä, kun kuolemantuomio hänelle luettiin, ja että hän rohkeasti oli noussut mestauslavalle.
"Les révolutions de Paris"-lehdessä myönsi Prudhomme vastenmielisesti:
"Hänen ohikulkuaan katseltiin jokseenkin tyynesti. Joissakuissa paikoin taputti kansa käsiään, mutta yleensä näyttää kansa unhottavan sen pahan, minkä tämä nainen on tuottanut Ranskalle, ja ajattelevan yksinomaan hänen nykyistä tilaansa."
Neljätoista päivää Marie Antoinetten kuoleman jälkeen, marraskuun 1. p:nä, haudattiin hänen maalliset jäännöksensä. Ruumis laskettiin lepoon Madeleinekirkkomaan syrjäiseen nurkkaan, ei kauas siitä paikasta, johon hänen puolisonsa yhdeksän kuukautta aikaisemmin oli haudattu kalkkikerroksen alle.
Samalla kirkkomaalla oli kaksikymmentäkolme vuotta sitten haudattu sen tapaturman lukuisat uhrit, joka oli sattunut pariisilaisten toimeenpanemassa juhlassa Ludvigin ja Marie Antoinetten häitten johdosta.