Sallimuksen tahto oli, että hänen elämänsä tuli päättyä yhtä traagillisesti kuin sen ihanan kuningattaren, jonka ystävä hän oli ollut. Kesäkuun 20. p:nä 1810 murhattiin hänet kansanmellakassa, joka tapahtui, kun kruununprinssi Kristian Aukustin ruumis oli väliaikaisesti haudattava Tukholmassa.
Kiihottunut roistojoukko laahasi hänet mukanaan ja pisteli häntä tikareilla. Kepiniskuja sateli häneen; hänen vaatteensa revittiin palasiksi, ja tukka raastettiin hänen päästään.
Ennenkuin hän päästi viimeisen huokauksensa, pani hän kätensä ristiin ja huudahti:
"Jumalani, Sinä joka kutsut minua luoksesi! Rukoilen vihamiesteni puolesta ja annan heille anteeksi!"
* * * * *
Eräs toinen, jota Marie Antoinette oli rakastanut ja joka oli niin suuresti vaikuttanut hänen kohtaloonsa, sai elää vain viisikymmentäkolme päivää hänen jälkeensä; herttuatar Polignac kuoli Wienissä joulukuun 9. p:nä 1793.
Sittenkun hän ja hänen perheensä pitemmän aikaa olivat oleskelleet vuoroin Italiassa vuoroin Koblenzissa, pakenivat he vihdoin keisarikaupunkiin, jossa Marie Antoinetten esi-isät vuosisatoja olivat hallinneet.
Mielenliikutukset, jotka herttuatar oli saanut kestää, aseman, omaisuuden ja rakkaitten sukulaisten menettäminen olivat silminnähtävästi heikontaneet hänen terveytensä, ja haikea murhemieli oli hänet vallannut. Kuusi pitkää kuukautta kärsi hän ruumiillisia tuskia, eivätkä lääkärit pystyneet saamaan selville taudin laatua.
Madame Polignac pelkäsi kuolemaa. Hänen oli vaikea jättää miehensä ja lapsensa. Hän tiesi sitäpaitsi, että heidän rahavaransa ennen pitkää loppuisivat, ja epävarman tulevaisuuden pelko synkistytti hänen sieluaan.
Kärsimystensä aikana rupesi hän niinikään entistä enemmän pelkäämään kuningattaren puolesta. Hän vapisi ajatellessaan, että hän minä hetkenä hyvänsä saisi vastaanottaa viestin, että Ranskan kansa oli murhannut Marie Antoinetten.