"Mitähän Ranskan Elisabethillä olisikaan valittamista", kysyi presidentti ivallisesti nauraen. "Emmekö ole koonneet hänen ympärilleen hänen arvoistensa hovin? — Kun hän giljotiinin juurella näkee ympärillään uskollisen aatelin, ei mikään estä häntä luulemasta olevansa siirretty Versaillesin salonkeihin."
Ylimyshovin, jota hän tarkoitti, muodosti kaksikymmentäkolme aatelista miestä ja naista, jotka oli tuomittu kuolemaan samalla kertaa kuin prinsessa Elisabeth.
Uhrit vietiin kuolemaantuomittujen saliin, ja Elisabeth puhui rohkeasti ja lohduttavasti heille kaikille.
"Meitä ei vaadita, kuten marttyyreja, luopumaan uskostamme", sanoi hän. "Meitä vaaditaan ainoastaan uhraamaan kurja elämämme. Antakaamme silloin alttiisti Jumalalle tämä vähäinen uhri."
Prinsessa oli ensimäinen, joka nousi vaunuihin, ja häntä seurasi seitsemänkymmentäkuusivuotias markiisitar de Senozan.
Kuolemaantuomitut asetettiin giljotiinin eteen; kaikki osottivat ihmeteltävää mielenlujuutta.
Ensimäisenä huudettiin nimeltä kreivitär Croslus d'Amboise. Hän niiasi syvään Elisabethille.
"Jos teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee syleillä minua, niin olisin saavuttanut toiveitteni päämäärän", lausui hän.
"Varsin kernaasti", sanoi prinsessa, "sen teen sydämestäni."
Muille naisille suotiin sama armo, ja herrat suutelivat kunnioittavasti hänen kättään.