"Minä valitsisin ennemmin kaikkein vaatimattomamman asunnon Ranskassa kuin kaikki ne kunnianosotukset, jotka kaikkialla odottavat minunlaistani onnetonta ruhtinatarta", sanoi hän.
Kulkiessaan Ranskanmaan rajan yli, silmäsi hän vielä kerran takaisin. Rakkaus siihen maahan, joka oli nähnyt hänen esivanhempainsa suuruuden, sulautui hänen katkerien muistojensa kanssa yhteen, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
"Minä lähden surren Ranskasta", sanoi hän, "ja pidän aina sitä isänmaanani."
Tammikuun 9. p:nä 1796 saapui hän Wieniin, kolme vuotta sen jälkeen kuin hänen isänsä mestattiin.
Hänen kasvonsa, joilla Ludvigin hyväntahtoisuus ja Marie Antoinetten vilkasmielisyys yhtyneenä kuvastui, puhuivat nyt vain kestetyistä kärsimyksistä. Hymyn ei nähty milloinkaan karkelehtivan hänen huulillaan. Hän antoi huoneeseensa pystyttää uurnan kuoleman vertauskuvana, ja tämän uurnan edessä vietti hän suuren osan päivää.
Puolineljättä vuotta oleskeli hän itävaltalaisessa pääkaupungissa, jossa ei tuntenut itseään vapaaksi eikä onnelliseksi. Tämän ajan kuluttua sai hän vihdoin luvan matkustaa setänsä, Provencen kreivin luo, ja kesäkuussa 1799 meni hän naimisiin serkkunsa, Angoulêmen herttuan kanssa, mikä jo vanhastaan oli ollut hänen vanhempiensa toivomus.
Vielä elossa olevat Bourbonit, jotka olivat löytäneet turvapaikan Miittavan kaupungissa, karkoitti keisari Paavali sieltä (tammikuussa 1801). Siitä saakka viettivät he kuljeskelevaa elämää, kunnes viimein löysivät väliaikaisen turvapaikan Englannissa.
Vuosi 1814 muodostui valonvälkähdykseksi Marie Thérèsen elämässä, joka kauan oli ollut pimeä ja synkkä. Huhtikuun 24. p:nä nousivat hän ja Ludvig XVIII maihin Calaisissa ja toukokuun 3. p:nä saapui hän Pariisiin setänsä seurassa. Vaunuja, joissa he istuivat, veti kahdeksan valkoista hevosta; kaduille oli siroteltu kukkia, talot oli koristettu kukkaisköynnöksillä; riemu ja ihastus olivat sanomattomat.
Kun mestatun kuningasparin lapsi astui surullisen kuuluisaan linnaan, jota hän ei ollut nähnyt sitten elokuun 10. päivän 1792, tuli sata valkopukuista tyttöä häntä vastaan, kantaen liljoja käsissään. He notkistivat polvensa hänen edessään ja sanoivat:
"Ludvig XVI:nnen tytär, siunaa meitä!"