Frans Stefan matkusti Insbruckiin ollakseen läsnä lähinnä vanhimman poikansa vihkiäisissä. Ennen kuin lähti kotoa, käski hän tuoda tyttärensä Antonian luokseen.
"Minä tunnen tarvitsevani saada syleillä tätä lasta", sanoi hän liikutettuna, sulkiessaan tyttärensä viimeisen kerran syliinsä.
Joitakuita päiviä sen jälkeen kaatui hän kuoliaana maahan poikansa hääpöydän ääressä.
Hänen äkillinen kuolemansa oli kova isku hänen lapsilleen, mutta vielä kovempi oli se hänen vaimolleen, jonka elämän aikaisemmat koettelemukset joutuivat varjoon tämän odottamattoman kohtalon kolauksen rinnalla.
Ajan mittaan ei tämä tarmokas keisarinna kumminkaan antaunut heikkoutensa valtaan. Näyttää siltä kuin olisi hän tämän jälkeen tullut Maria Antonialle läheisemmäksi kuin hän oli ennen.
Hän puhui tyttärelleen ruhtinaallisen loiston katoavaisuudesta. Hän ompeli kuolinvaatteensa nuorimman tyttärensä sitä katsellessa. Hän otti tyttärensä mukaansa hautaholviin, jossa vanhat keisarit lepäsivät.
"Nyt osotetaan minulle samaa kunnioitusta kuin ennen on tullut näitten osalle", sanoi hän. "He ovat unhotuksiin joutuneet, ja samoin tullaan minutkin unhottamaan."
Maria Teresia oli siksi selvänäköinen sekä tunsi liiaksi hyvin Ranskan hovissa vallitsevat olot, ettei hänen lastansa odottava korkea asema saanut häntä petetyksi; hän ei saattanut olla näkemättä kuinka epävakainen ja horjuva se valtaistuin oli, jolle nuori prinsessa kohta oli hallitsijattarena nouseva.
Hän puheli tyttärensä kanssa omasta rauhattomasta nuoruudestaan, niistä ohdakkeisista poluista, joita myöten hän oli saavuttanut valtaistuimen, kaikesta mitä hän oli haudannut turhien toiveiden suurelle kirkkomaalle. Tuo voimakas, lujamielinen hallitsijatar itki Maria Antonian edessä kaikkea sitä parjausta ja sortoa, jota hän oli saanut kärsiä, mutta ennen kaikkea itki hän menetettyä Schlesiaa. Ja saattoi tapahtua, että hän yhtäkkiä sieppasi tyttärensä syliinsä ja lausui:
"Muista minua, kun pahat päivät päällesi tulevat."