Toisen kerran otti hän Maria Antonian mukaansa sairashuoneisiin ja turvakoteihin. Hän vei hänet hyljättyjen lasten luo, kävi hänen kanssaan sairaita katsomassa. Osottaen hänelle kurjuuden sen kaikissa muodoissa, teroitti hän tyttärensä mieleen, että ainoastaan velvollisuuksiensa tarkka täyttäminen luopi pysyväisen onnen ja rauhan.
Maria Antonia ei ymmärtänyt äidin vakavia sanoja; hän ei käsittänyt sitä iloa, joka elähytti keisarinnaa hänen täyttäessään velvollisuuksiaan. Ja äitikin muisti, että oli aikoja, jolloin hän oli kaivannut huveja ja niitä etsinyt, ja että vastoinkäymisten kautta työ oli tullut hänelle rakkaimmaksi kaikesta.
Hänen tyttärensä ajattelematon kevytmielisyys ei häntä ollenkaan vihoittanut; kenties ei hän sitä huomannutkaan, ennen kuin jo oli myöhäistä. Hän ei voinut olla tuntematta jonkunlaista puolueellisuutta tämän hilpeän, herttaisen lapsen suhteen, jonka vikoja peitti niin tavaton sulo.
Läheni kotoa eroamisen hetki.
Häät piti vietettämän Versaillesissa; mutta loistavia erojuhlia pidettiin Wienin hovissa ja Ranskan lähettilään luona.
Kaiken tämän touhun keskellä sekä huolimatta siitä näennäisesti niin loistavasta tulevaisuudesta, joka arkkiherttuatarta Ranskan tulevana kuningattarena odotti, painoi raskas mieliala sekä hänen ympäristöään että häntä itseään.
Eräs entinen pappismies, tohtori Gassner, joka luulotteli voivansa nähdä tulevaisuuteen, oleskeli siihen aikaan Wienissä.
Maria Teresia suojeli häntä, laski leikkiä hänen tulevaisuuden-näyistään, mutta kuunteli siitä huolimatta mielenkiinnolla hänen ennustuksiaan.
"Sanokaa", lausui hän eräänä päivänä, "tuleeko tyttäreni Antonia onnelliseksi?"
Gassner tähysteli kauan nuorta prinsessaa, meni kalpeaksi eikä halunnut vastata.