Kuningattaren pyynnöt ja uhkaukset ja hänen lankonsa vannomiset ja kiroukset eivät voi saada upseereja taivutetuksi menettelemään vastoin kuninkaan nimenomaista käskyä.
Marie Antoinetten ja hänen seuralaisensa täytyy palata hoviteatteriin, josta olivat tulleet ja josta kuningatar vihdoin keskellä yötä ja pimeyttä sekä monia seikkailuja kokien onnistui pääsemään huoneihinsa.
Seuraavana aamuna astui hän kuninkaan huoneeseen.
"Onko tarkoitus, että minun tulee olla vankina omassa palatsissani?" kysyi hän sillä korskeudella, joka oli hänen luonteensa perussäveleenä. "Onko tarkoitus saattaa minulle se ikävyys, että minä en voi tulla kotia, milloin haluan?"
"Minä olen isäntä talossani", vastasi kuningas, "ja minä vaadin, että kaikkien talossa asuvain tulee olla kotona, kun minä menen levolle."
Sen sanottuaan käänsi hän kuningattarelle selkänsä ja poistui huoneesta, antamatta hänen lausua sanaakaan.
Luultenkin suututti häntä Marie Antoinetten näennäinen kevytmielisyys enemmän kuin hän tälle tahi veljelleen tahtoi näyttää.
Artoisin kreivi oli näinä vuosina niin elämäniloinen, niin nautinnonhaluinen ja niin nuorellisen viehkeä mieleltään, että hän ei voinut olla vaikuttamatta kälynsä mieleen. Mutta vaikka he olivatkin myötäänsä yhdessä ja vaikka hovimies kutsuikin Artoisin kreiviä "kuningattaren suosion luotettavaksi ilmapuntariksi", ei yhtäkaikki ole luultavaa, että Marie Antoinetten sydämellä tai mielellä olisi ollut mitään osaa tässä tuttavallisuudessa.
Mutta Marie Antoinette erehtyi luullessaan, että hänen todellinen viattomuutensa tarjosi riittävää suojaa pahennusta vastaan.
Provencen kreivi, joka oli valtaistuimen luonnollinen suojelija, vihasi
kälyään, varsinkin sen jälkeen kuin tämä oli tullut äidiksi. Notre
Dame-kirkossakin pikku Marie Thérèsen ristiäisissä singahdutti hän
Marie Antoinettea vastaan mitä loukkaavimman syytöksen.