"Äitini ei voi sietää häntä, — hän on niin paha! Mutta jos en saa häntä, hyppään veteen!" Kiihtyneenä hypähti hän paikaltaan, levotonna kulki hän huoneessa edestakaisin.
Lapsi, jonka hänen kiihkeytensä oli herättänyt kevyestä unesta, alkoi vikistä. Gertrud halusi ottaa sen syliinsä, mutta Margareta ei antanut sitä. "Millainen lapsi, millainen suloinen lapsi, kunpa minullakin olisi sellainen!" Nyt alkoi hän nyyhkyttää.
Tuollainen kiihkeys tuntui todellakin huolestuttavalta. Gertrud oli oikeastaan hyvillään, kun hänen vieraansa vihdoinkin teki lähtöä. Hän lupasi saattaa häntä ensi talojen luo. Hän otti liinan itsensä ja lapsen ympärille, joka hänellä oli käsivarrellaan, ja toisessa käsivarressa riippui neiti Dietrich.
Nuo molemmat naisolennot, jotka hitaasti lähestyivät taloja, peittyivät hämärään. Heillä oli molemmilla tumma puku, ja tummat olivat myöskin jo tien molemmin puolin olevat kedot. Salaperäisiä valkoisia olentoja seisoi pimeässä, ne näyttivät viittoilevan. Margareta tarttui lujemmin Gertrudin käsivarteen ja painautui häntä vastaan: "Kuinka hyvä että tulitte mukaan, kuolisin muutoin pelosta. Oi, rakas Trudeni, eikö totta, sinähän tulet häihini? Kutsun sitten sinut. Sano minua 'sinuksi' — se tekee minut onnelliseksi. Sano, pidätkö sinä minusta? Minulla ei ole ainoatakaan ihmistä, joka oikein todella pitäisi minusta, — olen niin köyhä."
Olipa todellakin ihmeellistä, että hän puhui tuolla tavoin. Gertrud mietiskeli sitä palatessaan nyt yksin kotiin. "Minä olen niin köyhä", — kuinka sopikaan tämä siihen, mitä hän aikaisemmin oli puhunut?
Äkkiä Gertrud säpsähti, hän kuuli itkua. Pimeässä käydä tepasteli jokin hänen jälkeensä. Nyt kävi itku äänekkääksi. Pelästyneenä hän pysähtyi, — Dombrowskin lapsetkohan siellä olivat? "Kuinka te olette täällä? Missä äitinne on?" tiedusteli hän.
Pikku Minna tarttui mielenahdistuksissaan Gertrudin hameeseen ja painautui häneen: "Hyi, kuinka nyt on pimeä, — on niin pimeä."
Mutta poika purki sisuansa: "Äiti —? Senkin mokoma! Hän lähetti meidät kotiin. Hän huvitteleikse!"
Mitä tuo merkitsi? 'Hän huvitteleikse!' Gertrud aikoi juuri vastenmielisyyden ja samalla jonkunlaisen vastuunalaisuuden tunteen valtaamana lähemmin tutkia tuota asiaa pojalta, kun kumea värähdys kulki halki illan pimeyden. Se oli kaukainen kajahdus. Kirkonkellot soivat. Kirkko oli syrjässä, ja tuuli ei käynyt sieltäpäin, mutta silti voi tuntea nuo hitaanraskaat juhlalliset kumahdukset.
Gertrud pysähtyi ja käski äänekkäästi torailevan pojan vaikenemaan. Nyt kuuli jo selvemmin. Kumeata, vakavaa metallisointua. Tähän aikaan? Iltapäivän jumalanpalvelus oli jo aikoja lopussa, hautajaisia ei pidetty näin myöhään, — se ei voinut merkitä muuta kuin voittoa! Siinä tapauksessa uudistuisi soitto kolmasti. Se tunnettiin jo, monta voittoa olivat kellot jo julistaneet, tuskin kolme viikkoa sitten Varsovan suuren voiton. Siihen oli jo ehtinyt tottua, — se ei tehnyt enää juuri mitään vaikutusta. Kumminkin kääntyi Gertrud takaisin. Voittoako se todella merkitsi?! Nyt se alkoi kolmannen kerran! Ja joskaan hänellä henkilökohtaisesti ei ollut mitään kadotettavissa eikä voitettavissa, ajoi sisäinen pakko hänet kumminkin asemalle. Ei hän tahtonut olla näin yksin tuollaisena hetkenä. Siellä olisi muitakin, ihmisiä yllinkyllin, — hän saisi tietää, missä voitto oli saavutettu — ja tulisiko pian rauha!