Lili kumartui aidan ylitse ja suuteli noita hentoja käsiä, joihin hänen kätensä yhä vielä olivat suljetut, — olihan tuo nainen hänen rakastettunsa äiti!

* * * * *

Oli täysi sadekesä, varhainen kevät oli antanut lupauksia, joita vuoden jatko ei ollut pitänyt. Sommen rintamalla saivat sotilaat maata liejussa ja vedessä. Ja kotona satoi, satoi päivät päästään. Kunpa ei vain perunasato turmeltuisi! Noin ylenmääräistä kosteutta ei se sietänyt. Joskin päivä paistoi aamulla, vetäytyi taivas jo keskipäivällä pilveen, tuli kovia sadekuuroja, jotka löivät jo kellahtavan viljan lakoon, niin että se paikoin oli kuin maahan tallattua.

Katse huolestuneena seisoi salaneuvos peltotilkullaan. Ei hän ollut aavistanut että olisi niin vaikea näytellä maanviljelijää. Hän oli aina ajatellut, että kun vain heittää jotain maahan, niin se kasvaa ehdottoman varmasti. Nyt oli hän kylvänyt tähän niin paljon siementä, se oli maksanut aika paljon, eikä satoa siitä vielä saanut senkään vertaa että hän olisi voinut toimittaa vaimolleen joka päivä jonkun perunaruuan pöytään. Vihannekset tosin rehottivat upeina, mutta mitäpä niistä, kun ei ollut perunoita lisäksi! Ne mätänivät maassa.

Päästäen huokauksen työnsi vanha herra lapion maahan. Ja että pojilla oli niin tukala olo! Ja hän kun oli jo luullut voivansa rauhoittua heihin nähden! Venäläiset hyökkäsivät jälleen suunnattomin laumoin — Volhyniassa riehuivat jättiläistaistelut — ah, entä Sommen luona! Hän ei enää uskaltanut mennä vaimonsa luo luettuaan sanomalehdet. "Mitä niissä on?" kysyi tämä aina nopeasti ja katsoi häneen levottomasti. Hänen kunnon Annansa, hän oli käynyt niin peräti hermostuneeksi! Kunpa vain heidän nuorimpansa kirjoittaisi piakkoin, he eivät olleet pitkiin aikoihin saaneet häneltä mitään seikkaperäisiä tietoja. Viikko sitten oli tullut kortti, jossa oli pari lyijykynällä kirjoitettua riviä: 'Elän vielä. Tuhannet terveiset!' Tuota korttia säilytti äiti alati huostassansa. Öisin se oli hänen vuoteensa viereisellä pienellä pöydällä, hänen neuloskellessaan taas hänen edessään neulomakopassa. Salaneuvos oli jo koettanut pistää sen piiloon, mutta silloin oli Anna joutunut niin pois suunniltaan ja hakenut sitä sellaisella epätoivolla, että hän kiireimmiten pisti sen jälleen salaa neulomakoppaan. Niin, tämä oli kauheata aikaa äideille — kaikille äideille — kauheata aikaa!

Vanha herra koetti miehekkäästi kantaa ajan vaivat, mutta raskaaksi se kävi. Hän eleli nyt eläkkeellään, oli toivonut voivansa vaivaloisen virkauransa jälkeen, jonka kestäessä oli hengittänyt vain virastojen ummehtunutta ilmaa, huoletonna voida loppuikänsä iloita pojistansa, — ja nyt tuli tämä kaikki. Kunpa Anna edes saisi paremmin unta! Hän itse puolestansa nukkui sentään väliin tunnin tai pari — eihän hänen iällään enää tarvinnutkaan niin paljon unta, — mutta Anna ei nukkunut ollenkaan. "No, äiti, kuinka voit?" oli hän vielä viikko sitten uskaltanut kysyä aamuisin, mutta nyt ei hän enää tehnyt sitä. Ylen kurjasti olivat asiat Sommen luona. Jospa taivas vihdoinkin armahtaisi ja antaisi sateen päättyä! Tämä ainainen harmaa sumu piti mielen yhä alakuloisempana. Hiukan heikoiksi käyneillä silmillään tähysteli vanha herra avaruutta: kaikkialla pilviä, etäisyydessä pimeätä kuin säkissä, ja nyt alkoi taas tipahdella. Pisarat rummuttelivat hänen kaljua päälakeansa. No, siis täytyi kiiruhtaa kotiin. Mutta äkkiä tuli hän ajatelleeksi että paljoa märemmäksihän hänen nuorimpansa kävi juoksuhaudassansa. Hän jäi paikoilleen. Hän antoi sateen virrata ylitsensä siitä välittämättä ja nyhteli vain maasta upeata rikkaruohoa. Lasisilmät oli hänen täytynyt ottaa nenältänsä, ne olivat niin hiestyneet, ettei hän voinut nähdä niiden lävitse. Nyt otti hän ne jälleen taskustansa, puhdisti ne ja asetti nenällensä, — sade oli äkkiä tauonnut. Kas tuolla! Tulihan aurinkokin esiin ja pyrki paistamaan. Oikein se lämmitti ja oli kuin himmeätä kultaa. Ja tuolla — oi, kuinka kaunista!

Sateenkaari oli äkkiä ilmestynyt taivaalle. Sen päät kuvastuivat likomärästä maasta kohoavaan valkoiseen usvaan, mutta sen loistava seitsenvärinen kaari kohosi ylös vaaleansiniseen korkeuteen.

'Minun kaareni minä olen pannut pilviin; sen pitää oleman liiton merkki, minun ja maan välillä. Ja koska niin tapahtuu, että minä tuotan pilven maan ylitse, niin pitää kaari pilvissä nähtämän. Ja niin minä muistan minun liittoni, minun ja teidän välillänne'.

Eikö raamatussa sanottu niin? Oli siis olemassa Jumalan ja maan välinen liitto. Tuo raamattuun perehtynyt mies nyökkäsi kirkastunein kasvoin, hän ei saanut silmiään käännetyiksi noista loistavista väreistä, — siinähän oli rauhan kaari, joka oli pingotettu yli kaiken maailman! Synkeä sumu oli sen synnyttänyt, kirkkaassa päivänpaisteessa upeili se nyt. Sovinnon merkki vedenpaisumuksen jälkeen! Jumala ei ollut unohtanut maata vielä koskaan eikä ollut nytkään sitä unohtava. 'Niin kauan kuin maa seisoo, ei pidä kylväminen ja niittäminen, vilu ja helle, suvi ja talvi, päivä ja yö lakkaaman'. Ja — sodan ja rauhan vaihtelu!

Rauha, rauha! Isä hymyili. Joustavin askelin kiiruhti hän kotiin, viemään lohdun sanomaa äidille, joka oli huolissaan pojistansa.