Romaanin pienoismuoto, novelli, seurasi tässä kehityksessä romaanin rinnalla, mitä itse kuvauksen aihepiiriin tulee. Itse novellimuoto sen sijaan, kuten edellä on mainittu, syntyi oikeastaan vasta 1800-luvun taitteessa ja saksalaisten romantikkojen vaalimana. He löysivät tämän kirjallisuuslajin Italian (Boccaccio) ja Espanjan (Cervantes) kirjallisuudesta ja istuttivat sen Saksan kirjallisuuteen. Tässä työssä on varsinkin Saksan romanttisen koulun päärunoilijalla Ludvig Tieckillä aivan erikoiset ansionsa, mutta myös useat muut romanttisen suunnan kirjailijat, kuten Kleist, Brentano, Arnim, Eichendorff, de la Motte, Fouqué, Chamisso, Hoffmann y.m. viljelivät ahkerasti novellimuotoa, joka siten syvälti juurtui saksalaiseen kaunokirjallisuuteen, kehittyäkseen täydelliseen kukoistukseen vasta 1800-luvun puolivälissä Gottfried Kellerin, Theodor Stormin, Paul Heysen, Wilhelm Riehlin, Konrad Ferdinand Meyerin y.m. käsissä.
Varsinainen "kansankuvaus" oli sen sijaan romantikoille jotenkin vieras ala, jolle he ainoastaan sattumalta, kuten Brentanokin, osuivat. Eikä ihmekään, sillä vanhain sovinnaisten taidekäsitysten mukaan rahvas, s.o. kansan "syvät rivit", oli sopimaton ja ala-arvoinen aihepiiri kaunokirjalliselle käsittelylle. Vanhempi kaunokirjallisuus olikin ottanut aiheensa miltei yksinomaan ylempien säätyluokkien piiristä, vieraista maista ja kaukaisilta ajoilta, tai sitten kuvaillut ylhäisöä paimeniksi puettuina ja kuviteltuun maalaiselämään sijoitettuina, vailla todellisuutta ja luonnollisuutta. Kansanvaltaisuuden aate oli noina itsevaltiuden ja ylimysvallan aikoina jokseenkin tuntematon käsite, ja senpätähden tämän aatteen varsinainen perustakin, kansan syvät rivit, jäi kirjallisen mielenkiinnon ulkopuolelle. Jos milloin sattumoisin joku alempiin yhteiskunnallisiin piireihin kuuluva henkilö esiintyi kaunokirjallisissa tuotteissa, joutui hän useimmiten niissä esille jonakin eriskummaisuutena ja naurun ja ivan esineenä.
Vasta englantilainen perheromaani, ottaessaan aiheensa keskisäädyn piiristä, siirsi kuvauksen niin sanoaksemme enemmän vasemmalle, samalla kun se kaukaisten aikojen, paikkojen ja ihmisten sijasta alkoi kuvailla oman aikansa ihmisiä ja ympäristöä. Kun samoihin aikoihin kansanvaltaisuuden aate, varsinkin Rousseaun ajamana, ja Rousseaun innokkaat kehoitukset palaamaan luontoon ja maalaiselämään vähitellen vaikuttivat ihmisten mieliin, muokkautui kirjallinen maaperä varsinaiselle kansankuvauksellekin, vaikkapa vielä menikin melkoinen aika, ennenkuin rohjettiin keskisäädyn piiristä laskeutua todellisen maalaiskansan ja köyhälistön kuvaamiseen.
Saksassa kansankuvauksen edeltäjänä on n.s. idyllirunous, joka kukoisti 1700-luvun loppupuolella. Siinä kuvattiin joskus oikeaa todellista kansanelämääkin, vaikkapa se tavallisimmin liikkui kuvitelluissa maailmoissa tai keskisäädyn piirissä. Huomattavin sellainen idyllirunoilija oli Johann Heinrich Voss, joka valitsi useat aiheensa Pohjois-Saksan kansanelämästä, kuvaten m.m. maaorjuutta, jonka hän omasta kohdastaan hyvin tunsi. Tosin Vossin pääteos, idyllinen runoelma "Luise", jonka vaikutus tuntunee Runebergin "Hirvenhiihtäjiin" ja "Hannaan" saakka, kuvailee oikeastaan keskisäädyn — maalaisseurakunnan pappilanväen — elämää, mutta laajenee samalla yleisemmäksikin maalaiselämän kuvaukseksi. Myös suuri Goethe on pari kertaa osunut kansankuvauksen alalle, vaikka vain tilapäisesti, "Nuoren Wertherin kärsimyksissä" hän hajallisina paloina kertoo eräästä maalaisesta talonpoikaisnuorukaisesta, jonka historia yhtenäisesti käsiteltynä muodostaa todellisen "kyläkertomuksen". Samoin Goethe etevässä idyllirunoelmassaan "Hermann ja Dorothea" luo erittäin mielenkiintoisen ja todenmukaisen kuvan todellisesta maalaistytöstä, jollainen Dorothea kauttaaltaan on. Goethen ansiota on myös Heinrich Jung-Stillingin nuoruudenkuvauksen julkaiseminen, missä kuvauksessa lukija viedään keskelle kansanelämää ja Jung-Stillingin vanhasta maalaisesta isoisästä, rehdistä hiilenpolttaja Eberhardista, annetaan oivallinen luonteenkuvaus. Tämänaikuisten satunnaisten kansankuvausten joukkoon voidaan lukea myös sveitsiläisen Pestalozzin kasvatusopillinen kertomus "Lienhard ja Gertrud", jossa esiintyy erittäin havainnollinen rahvaan tunteminen ja käsittäminen.
Uutta virikettä "kansanihailulle" antoi Saksan romantikkojen innokas harrastus tutustua oman kansansa muinaisuuteen, sen satuihin ja lauluihin. Kansanrunouden keräämiseen ja julkaisemiseen, joka jo aikaisemmin oli saanut alkunsa englannissa (Ossianin laulut, Percyn balladit) ja johon saksalainen Herder oli osaltaan ollut tehokkaana innostajana, ottivat Saksan romantikot, m.m. juuri Brentano, hartaasti osaa. Ja vaikkapa saksalainen romantiikka olennaisesti luonteeltaan oli ylimyksellistä laatua ja tarkoitusperältään verrattain kaukana rahvaasta, niin se kuitenkin välillisesti, harrastaessaan oman kansansa muinaisuuden ja sen hengenaarteiden tuntemista, samalla joutui kääntämään huomion myös oman aikansa kansaan ja sen elämään. Romantikot itse teoksissaan tosin mieluummin viihtyivät ihailemansa keskiajan ja katolisuuden tai oman vallattoman ja haaveellisen mielikuvituksensa hämyisissä, epätodellisissa maailmoissa, kuin oman aikansa todellisessa elämässä ja rahvaan parissa. Jos he joskus sattumoisin ryhtyivät kuvaamaan varsinaista kansaa, niin ottivat he silloinkin aiheensa tavallisimmin entisyydestä, kuten teki esim. Heinrich oon Kleist oivallisessa novellissaan "Mikael Kohlhaas". Samoin Brentano, joka puolestaan oli saksalaisen romantiikan kaikkein perikuvallisimpia edustajia, useimmiten seurasi vallattoman ja oikullisen mielikuvituksensa kirjavia polkuja kuin luontoa ja totuutta ja oman aikansa elämää. Senpätähden hänen novellinsa "Kunnon Kasperin ja kauniin Annin historia" onkin miltei yksinäinen ilmiö hänen monivärisessä tuotannossaan ja tavallaan ainoa romanttisen suunnan tuottama kansankuvaus, jonka tapahtumat ovat tekijän omalta ajalta. Mutta niinpä se onkin kyennyt säilyttämään Brentanon nimen jälkimaailman tietoisuudessa kenties pysyvämmin kuin hänen koko muu kirjava tuotantonsa yhteensä.
Clemens Brentano oli Lombardiasta Saksaan muuttaneen frankfurtilaisen kauppiaan poika ja syntyi syysk. 8 p. 1778 Ehrenbreitsteinissä lähellä Koblenzia. Hänet määrättiin vastoin taipumuksiaan kauppiaaksi, mutta epäonnistui tällä alalla ja ryhtyi opiskelemaan. Isänsä kuoltua hän 1797 tuli Jenaan, joka tähän aikaan oli Saksan romantikkojen pesäpaikka. Täällä hän, samalla kun vietti kiihkeän "romanttista" elämää, tutustui läheisesti romanttisen suunnan johtomiehiin Schlegel-veljeksiin ja Tieckiin sekä myöhemmin Heidelbergissa oleskellessaan vastaiseen lankomieheensä Achim von Arnimiin, omaksuen heidän runoudelliset mielipiteensä. Levottomana, kiihkomielisenä romantikkona hän sittemmin vaelteli paikasta toiseen, kaupungista kaupunkiin, kirjoitellen ahkerasti sekä runoa että proosaa ja saavuttaen mainetta säihkyvällä sukkeluudellaan. V. 1818 hänessä sitten tapahtui omituinen mielenmuutos. Ollen jo alkujaan uskonnoltaan katolinen, hän nyt muuttui oikein tekopyhäksi, haaveilevaksi ja kiihkomieliseksi katolilaiseksi, kuten useat muutkin Saksan romantikot, jotka juuri katolisuudessa olivat löytävinään pelastavan runollis-uskonnollisen ihanteensa, elämän, kauneuden, runouden ja uskonnon sopusoinnun. Vv. 1818-24 hän asui Dulmenissä erään henkiä ja näkyjä näkevän nunnan Anna Katariina Emmerichin luona, kirjoitellen muistiin paksuja nidoksia mainitun nunnan ilmestyksiä ja tutkiskeluja. Kun hänen levoton henkensä ennätti kyllästyä tähänkin hommaan, hän uudelleen alkoi vaellella paikasta toiseen, kunnes vihdoin 1833 asettui Müncheniin. Hänen katolinen ahdasmielisyytensä ja romanttis-uskonnollinen mielenkiihkonsa lähenteli lopulta sairaalloisuutta ja suorastaan typeryyttä. Kuoli Aschaffenburgissa 28 p. heinäk. 1842.
Brentano on kirjoittanut suuren joukon romaaneja, kertoelmia, näytelmiä, satuja ja runoja, joiden kaikkien luettelemiseen ei tässä ole syytä. Koko hänen runoilija-olemuksensa oli täysverisen romantikon, sekä elämänvaiheiden että runoilun kannalta katsottuna. Hänellä oli mitä runsain ja vallattomin mielikuvitus, jolle ei mikään näyttänyt mahdottomalta, tavaton varasto villiä sukkeluutta, hauskaa huumoria ja yllättäviä päähänpistoja sekä syvällinen tunteenhartaus, mutta häneltä puuttui aiheittensa hallitsemis- ja muodostelukykyä sekä siihen tarvittavaa sitkeää tahdonlujuutta. Niinpä hänen useimmat teoksensa, kuten Brentano itsekin, kantavat ulkonaisen ja sisäisen rikkinäisyyden, äkkiyllätyksen ja kirjavuuden leimaa, niissä on tosirunouden kultajyviä kaikenlaisen jonkinjoutavan kaunan ja akanapaljouden seassa, mitä hurjinta sanain ilotulitusta ja karkeloleikkiä syvän ja hartaan tositunteen rinnalla. Parhaiten onnistui Brentano satujutelmissaan, joissa hänen vallaton mielikuvituksensa sai mielin määrin mellastaa ja joskus mennä aivan typerään lapsekkaisuuteen, jopa mielettömyyteen saakka, sekä pikkunovelleissa, joista "Kasperin ja Annin historia" on onnistunein. Erityinen ansionsa on Brentanolla kansanlaulujen julkaisijana, yhdessä lankonsa Achim von Arnimin kanssa hän näet vv. 1806-1808 julkaisi kolme nidosta saksalaisia kansanlauluja nimellä Des Knaben Wunderhorn (Pojan ihmetorvi), millä julkaisulla tuli olemaan peräti huomattava merkitys uudemmassa saksalaisessa laulurunoudessa.
Eräs tähän kokoelmaan otettu balladi Weltlich Recht (Maallinen oikeus) on, niin arvellaan, antanut alkuaiheen Brentanon monesti mainittuun mestarinovelliin "Kunnon Kasperin ja kauniin Annin historia" (Geschihte vom braven Kasperl und dem schönen Annerl), jonka hän kirjotti ja julkaisi Berlinissä 1817. Kuitenkin, kuten E. Aspelin (Haapkylä) teoksessaan "Kansa Saksan kertomarunoudessa 1750-1850" huomauttaa, ainoastaan novellin loppu on jossakin määrin yhtäpitävä mainitun balladin kanssa. Senpätähden lieneekin luultavaa, että balladin lisäksi Brentano on kuullut novellissa esiintyvän kertomuksen aliupseerista, joka surmasi itsensä, kun tunsi kunniansa tahratuksi, ja Schlesiassa tapahtuneesta lapsenmurhasta sekä sitten yhdistänyt nuo eri tapaukset toisiinsa taiteelliseksi kokonaisuudeksi, lisäämällä siihen omasta puolestaan tuon erinomaisesti kuvatun vanhan jäyhän talonpoikaismuorin, josta onkin tullut novellin varsinainen keskushenkilö.
Juuri tämä 88-vuotias, elämää paljon kokenut, tyyni ja alistuvainen muori, jonka kertomana suuri osa novellin sisällyksestä esiintyy, etusijassa antaa sille "kansankuvauksen" leiman, sillä itse asiassa novellin varsinainen toiminta tapahtuu kaupungissa. Hänen koko olemuksensa, esiintymisensä ja puhe- ja kertomatapansa on hyvin kansanomaista ja todenmukaista. Myös Kasperin rehti olemus kiinnittää puoleensa lukijan huomion suoran, jalomielisen ja kunniantuntoisen talonpoikaissoturin perikuvana. Samoin kauniin Annin liikuttava kohtalo, vaikkapa Anni itse esiintyykin verrattain syrjässä. Kaikki kolme edustavat silloisen saksalaisen kyläkansan parahistoa. Romantikon tuntee lukija kuitenkin helposti muutamista esitystavan omituisuuksista ja romanttisista höysteistä, joita tekijä on kertomukseensa kutonut. Niinpä tekijän eli kertojan oma "minä" esiintyy tuontuostakin lausumassa milloin arvostelevia, milloin alistuvia mietteitään elämän menosta ja suhteestaan siihen sekä sekaantumassa asiain kulkuun. Samoin paikoittainen esityksen hämäryys ja hypähtely viittaavat tekijän romanttisiin taipumuksiin. Vielä enemmän muistuttavat romantiikasta esim. pyövelin itsestään heiluva miekka, mestatun Jürgen pään vieriminen ja pikku Annin hameeseen tarttuminen sekä loppuratkaisu, jossa armahdusviestin viejänä mestauspaikalle on juuri Annin ylhäinen viettelijä; samoin tarinat ruusuista ja taalereista sekä hunnusta, jotka kaikki näyttelevät tapausten kulussa melkoista osaa.
Mutta näiden romanttisten kasvannaisten vastapainona tuo vanha, tyyneydessään suurenmoinen talonpoikaismuori yksinään jo tekee tämän pikkunovellin sangen arvokkaaksi ja mielenkiintoiseksi, sillä hänen kuvansa esiintyy lukijalle erittäin kirkkaassa ja omaperäisessä muodossa. Epäilemättä juuri hänen vuokseen kirjallisuushistorioitsijat asettavatkin "Kasperin ja Annin historian" novellistisen kertomataiteen ja samalla saksalaisen kansankuvauksen eli "kyläkertomuksen" parhaiden ja perustavaa laatua olevain saavutusten joukkoon.