O. A. K.
Oli alkukesä, satakielet olivat vasta muutamia päiviä laulelleet kaduilla ja tänään vaienneet viileäksi yöksi, jonka kaukainen ukkonen lähetti meille. Yövahti huusi juuri yhdennentoista tunnin, kun kotiin palatessani huomasin erään suuren talon ovella joukon kaikenkarvaisia kumppanuksia, jotka haisivat oluelta, koolla jonkun portailla istuvan henkilön ympärillä. Heidän osanottonsa näytti minusta niin hartaalta, että varoin jonkun onnettomuuden tapahtuneen ja lähenin joukkoa.
Portailla istui vanha talonpoikaisvaimo, joka ei näyttänyt välittävän rahtuakaan noiden hänestä niin innokkaasti huolehtivien kumppanuksien uteliaista kysymyksistä ja hyväntahtoisista ehdotuksista. Oli perin outoa, melkeinpä suurenmoista nähdä, kuinka tuo kelpo vanhus niin hyvin tiesi mitä tahtoi, että keskellä väkijoukkoa, paljaan taivaan alla, valmistautui rauhallisesti yölevolle, ikäänkuin olisi ollut aivan yksin pikku kamarissaan. Hän kietoi esiliinansa ympärilleen vaipan tavoin, veti suuren mustan vahakankaisen hattunsa syvempään silmilleen, sovitti myttynsä päänsä alle eikä vastannut yhteenkään kysymykseen.
"Miten on tuon vanhan vaimon laita?" kysyin eräältä läsnäolijoista.
Silloin alkoi sataa vastauksia kaikilta puolilta:
"Hän on tullut maalta kuuden peninkulman päästä, hän ei jaksa kauemmaksi, hän ei ole selvillä kaupungista, hänellä on sukulaisia kaupungin toisessa laidassa eikä hän osaa mennä sinne."
"Minä kyllä tahtoisin opastaa häntä", sanoi eräs, "mutta tie sinne on pitkä eikä minulla ole mukanani taloni avainta. Sitäpaitsi hän ei tuntisi sitä taloa, jonne hän pyrkii."
"Mutta eihän tuo vaimo voi jäädä tähänkään virumaan", muistutti eräs vastasaapunut.
"Mutta juuri niin hän tahtoo", vastasi ensimäinen; "minä olen jo aikoja sitten sen hänelle sanonut: minä tahdoin viedä hänet kotiinsa, mutta hän puhelee ihan sekaisin, nähtävästi hän on juovuksissa."
"Minä luulen että hän on hieman höperö", toisti vastasaapunut. "Mutta tähän hänen ei missään tapauksessa sovi jäädä, sillä yö on pitkä ja viileä."