Kaiken tämän pakinan aikana oli vanhus, aivan kuin hän olisi ollut kuuro ja sokea, vallan häiriintymättä saanut valmistuksensa kuntoon, ja kun viimemainittu jälleen sanoi: "Tähän hänen ei mitenkään sovi jäädä", vastasi vanhus ihmeellisen syvällä ja vakavalla äänellä:
"Miksi minun ei sopisi jäädä tähän, eikö tämä ole herttualle kuuluva talo? Olen kahdeksanyhdeksättä vuotta vanha, ja varmaankaan ei herttua aja minua pois kynnykseltään. Kolme poikaani on kuollut hänen palveluksessaan, ja ainoa lapsenlapsenikin on jo jättänyt hyvästit elämälle. Jumala antaa sen varmasti hänelle anteeksi, ja minä en halua kuolla, ennenkuin hän on päässyt kunnialliseen hautaan."
"Kahdeksanyhdeksättä vanha ja kulkenut kuusi peninkulmaa!" sanoivat ympärillä seisovat. "Hän on väsynyt ja lapsekas, siinä iässä ihminen käy heikoksi."
"Kuulkaas, muori, te voitte tässä saada nuhan, vieläpä pahasti sairastuakin, ja ikävä teillä on tässä", virkkoi nyt eräs kumppanuksista ja kumartui hänen puoleensa.
Silloin lausui vanhus jälleen syvällä äänellään, puoleksi rukoillen, puoleksi käskien:
"Oh, jättäkää minut omaan rauhaani älkääkä olko järjettömiä, minä piittaan vähät nuhasta, minä piittaan vähät ikävästä. On jo myöhäinen aika, kahdeksanyhdeksättä olen jo vanha, aamu alkaa kohta sarastaa, silloin menen sukulaisteni luo. Kun ihminen on hurskas ja kohtalon kolhima ja osaa rukoilla, niin voi hän myös vielä hyvin viettää nuo pari tuntipahasta."
Ihmiset olivat vähitellen hävinneet paikalta, ja viimeiset, jotka vielä seisoivat siinä, kiiruhtivat myös tiehensä, koska yövahti kulki pitkin katuja ja he tahtoivat antaa hänen avata heille heidän asuntonsa. Niinpä olinkin enää yksin läsnä. Kadun hälinä hiljeni, minä kävelin mietteissäni edestakaisin edessäni olevan avoimen paikan puiden alla; tuon talonpoikaisvaimon olemus, hänen täsmällinen vakava äänensä, hänen varmuutensa elämässä, jonka hän oli nähnyt kahdeksanyhdeksättä kertaa palajavan vuodenaikoineen ja joka nyt näytti hänestä eräänlaiselta rukoushuoneen eteiseltä, olivat monella tapaa järkyttäneet minua.
Mitä ovat kaikki kärsimykset, kaikki sydämeni halut; tähdet kulkevat iäti huolettomina tietänsä, miksi etsin virkistystä ja lievitystä, ja keneltä niitä etsin ja kenen hyväksi? Voiko kaikki se, mitä täällä etsin ja rakastan ja saavutan, koskaan saattaa minua niin pitkälle, että voin yhtä levollisesti kuin tuo hurskas ja kelpo sielu viettää yöni talon kynnyksellä, kunnes aamu valkenee, ja mahdanko sitten löytää ystävän kuten hän? Ah, minä en kai ollenkaan ehdi kaupunkiin, minä vaivun, matkasta väsyksissä, hiekalle jo portin edessä ja kenties päälle päätteeksi joudun rosvojen käsiin!
Näin mietin, ja kun jälleen lehmuskujaa myöten lähenin vanhusta, kuulin hänen puoliääneen kumartunein päin rukoilevan itsekseen. Tulin merkillisen liikutetuksi, astuin hänen luokseen ja sanoin:
"Jumalan nimessä, hurskas muoriseni, rukoilkaapa hiukan minunkin puolestani!" heittäen samalla taalerin rahan hänen esiliinaansa.