»Uudesta säädystäni?»
»Astorre, ystäväni», vastasi pitkäviiksinen nuorukainen hiukan hämillään, »kun jotain on tapahtunut, ei tavallisesti enää pyydetä neuvoja tai arvosteluja. Mihin kerran on ryhtynyt, siinä on pysyttävä. Mutta jos ehdottomasti tahdot tietää, mitä ajattelen, täytyy minun sanoa, että Saksassa annetaan pahoja nimiä lupauksien rikkomiselle, sotapalveluksesta karkaamiselle ja muulle senkaltaiselle. Mitä sinuun tulee, on asian laita aivan toinen, eikä tätä saa siihen verratakaan, — ja kuoleva isäsi sitäpaitsi… Astorre, rakas ystäväni, olet menetellyt hyvin kauniisti, mutta päinvastainen olisi ollut vielä kauniimpaa. Se on minun mielipiteeni», päätti hän koruttomasti.
»Jos olisit ollut täällä, Germano, et siis olisi suonut minulle sisaresi kättä?»
Nuori soturi oli kuin puusta pudonnut. »Sisareni kättä! Dianan, hänenkö, joka suree veljeäsi?»
»Juuri hänen. Hän on minun morsiameni.»
»Mainiota», huudahti tähän elämäntuntija Ascanio, johon Germano yhtyi ihastuneena: »miten hauskaa! Minun täytyy syleillä sinua, lanko!» Germano tunsi vilpittömyydestään huolimatta hyvin käyttäytymistaidon. Ja nyt hänen täytyi tukahduttaa huokauksensa. Niin sydämestään kuin hän kunnioittikin karheaa sisartaan, olisi hänen luontainen vaistonsa suonut munkille aivan toisenlaisen vaimon.
Hän väänsi viiksiään, ja Ascanio käänsi keskustelun peräsintä. »Astorre, oikeastaan täytyy meidän taas oppia tuntemaan toisemme», jutteli iloinen Ascanio. »Lapsuutemme ja nykyhetken välillä ovat sinun viisitoista mietiskelyssä kulunutta luostarivuottasi. Sisin olemuksemme ei ole muuttunut — kukapa olisi sen muuttanut — mutta me olemme tulleet aikaihmisiksi. Tuo esimerkiksi», hän osoitti Germanoa, »voi ylpeillä hyvästä sotilasmaineesta; mutta minun täytyy valittaa, että hän on puoleksi saksalaistunut. Ja hän», Ascanio koukisti kätensä kuin pikaria tyhjentääkseen, »ja sitten hän tulee syvämietteiseksi tai riitaisaksi. Halveksiipa hän vienoa italiaammekin. 'Minä puhun teille saksaa', kerskailee hän ja puhua mörisee epäinhimillistä karhun murinaa. Silloin hänen palvelijansa kalpenevat, velkojat pakenevat ja paduattaremme kääntävät hänelle komeat selkänsä. Siten hän on jäänyt ehkä yhtä neitseelliseksi kuin sinäkin, Astorre», ja Ascanio laski tuttavallisesti kätensä munkin olkapäälle.
Germano nauroi makeasti ja vastasi osoittaen Ascaniota: »ja tämä mies on löytänyt kutsumuksensa täydellisenä hoviliehakkona.»
»Siinäpä vasta erehdyt», vastusti Ezzelinon suosikki. »Minun kutsumukseni on nauttia elämästä huolettomasti ja iloisesti.» Tätä todistaakseen hän huusi ystävällisesti luokseen puutarhurin tyttären, jonka hän näki koettavan huomaamatta hiipiä heidän ohitseen vähän matkan päässä ja vilkuilevan uuteen isäntäänsä. Sievä lapsonen kantoi kirkkaasti hymyillen päänsä päällä viinirypäleitä ja viikunoita kukkurallaan olevaa koria ja katseli heitä pikemmin veitikkamaisesti kuin arasti. Ascanio hypähti pystyyn. Hän kietoi vasemman kätensä hennon tytön vyötäisiin ja otti oikealla korista rypäleen. »Minua janottaa», sanoi hän ja suuteli samalla tytön marjahuulia. Tyttönen oli ujostelevinaan, mutta ei kuitenkaan tehnyt vastarintaa, ett’ei pudottaisi hedelmiään. Tyytymättömänä kääntyi munkki pois tästä kevytmielisestä parista. Kun tyttö näki munkin tylyn liikkeen, juoksi hän pelästyneenä tiehensä ripotellen hedelmiä pitkin puutarhan käytävää. Kädessään korista ottamansa rypäleet, poimi Ascanio paenneen tytön jälestä vielä pari terttua. Toisen hän tarjosi Germanolle, joka kuitenkin heitti sen ruohikkoon, hän kun halveksi pusertamattomia rypäleitä, ja toisen veitikka tarjosi munkille, joka myös ensiksi oli siihen koskematta, mutta pisti pian huomaamatta suuhunsa mehevän marjan toisensa jälkeen.
»Minäkö hoviliehakko», jatkoi Ascanio, jota oli huvittanut kolmekymmenvuotiaan munkin turha kainous, ja rupesi taas hänen viereensä nurmelle pitkälleen. »Älä usko sitä, Astorre. Aivan päinvastoin, minä olen ainoa, joka hiljaa mutta selvästi varoitan setääni tulemasta säälimättömäksi ja epäinhimilliseksi.»