»Ezzelino on vain oikeudenmukainen ja rehellinen», arveli Germano.
»Hänen oikeudenmukaisuudestaan ja logikastaan kannattaa puhua», valitti Ascanio. »Padua on läänitys ja Ezzelino on siinä voutina. Joka ei ole hänelle mieleen, kapinoitsee Saksaa vastaan. Ja maankavaltajaa kohtaa» hän jätti sen sanomatta. »Inhottavaa», mumisi hän. »Miksi me italialaiset emme ylipäänsä saa elää mitään omaa elämää lämpöisen aurinkomme alla? Miksi meidän pitää sietää tuon vieraan vallan painajaista, joka ahdistaa hengitystämme. En katso omaa etuani, minä olen sidottu setääni. Jos keisari kuolisi, josta Jumala häntä varjelkoon, hyökkäisi koko Italia kiroten ja sadatellen Ezzelino-tyrannin kimppuun ja nujertaisi siinä ohimennen veljenpojankin.» Ascanio katseli rehevän maan yllä kaartuvaa kirkasta taivasta ja huokasi.
»Meidät molemmat», lisäsi Germano kylmäverisesti. »Mutta siihen on vielä aikaa. Ezzelino on varman ennustuksen turvissa. Oppinut Guido Bonatti ja Paul Bagdadilainen, joka pitkällä parrallaan lakaisee pölyä kadulta, ovat — niin erimielisiä kuin nämä toisiaan kadehtivat viisaat tavallisesti ovatkin — selittäneet yksimielisesti hänelle uuden, oudon tähtisikermän seuraavalla tavalla: eräs niemimaan poika saavuttaa ennen pitkää koko Italian kruunun Saksan keisarin avulla, joka vuoriston toisella puolen taas yhdistää kaiken saksalaisen yhdeksi lujaksi valtio-omenaksi. Onko Fredrik tuo keisari? Ja Ezzelinoko kuningas? Sen tietää yksin Jumala, joka tuntee ajan ja määrän, mutta Ezzelino on antanut siitä oman kunniansa ja meidän päämme pantiksi.»
»Mikä järjen ja järjettömyyden sekasotku», huudahti Ascanio nyrpeänä, ja munkki ihmetteli tähtien valtaa, hallitsijain suunnatonta kunnianhimoa ja elämän kaikki mukaansatempaavaa virtaa. Peloittavalta kummitukselta näyttivät hänestä Ezzelinon julmuuden enteet, jossa viaton Germano luuli näkevänsä oikeudenmukaisuuden ruumiillistuneena.
Ascanio jatkoi ikäänkuin vastaten Astorren sanattomaan epäilykseen: »periköön paha heidät kummankin, sekä otsaansarypistävän Guidon että parrakkaan pakanan. He viekoittelevat setääni seuraamaan oikkujaan ja himojaan, ja tämä luulee tekojaan välttämättömyydeksi. Oletko nähnyt, Germano, miten hän niukkaa ateriaa syödessään tiputtaa läpikuultavaan kristallipikariinsa kolme tai neljä pisaraa sisilialaisen verta — sitä hän ei unhota — ja miten tarkasti hänen katseensa seuraa niiden hidasta leviämistä ja sekoittumista veteen? Ja oletko huomannut, miten mielellään hän painaa kiinni kuolleitten silmäluomia, niin että on tullut kohteliaaksi tavaksi kutsua vouti kuolinvuoteelle kuin juhlaan ja antaa hänelle tämä surullinen tehtävä? Ezzelino, ruhtinaani, älä tule julmaksi», huudahti nuorukainen tunteittensa vallassa.
»En ole sitä aikonutkaan, poikani», sanottiin hänen takanaan. Ezzelino oli huomaamatta tullut heidän luokseen ja vaikka hän ei ollutkaan mikään salassa kuuntelija, oli hän kuitenkin kuullut Ascanion tuskaisan huudahduksen.
Kaikki kolme hypähtivät äkkiä pystyyn ja tervehtivät hallitsijaa, joka istuutui penkille. Hänen kasvonsa olivat yhtä liikkumattomat kuin suihkukaivon kivinaamio.
»Lähettilääni», vaati hän heidät tilille, »mikä sai teidät tulemaan tänne ennenkuin minun luokseni?»
»Lapsuudentoverillemme Astorre Vicedominille on tapahtunut niin ihmeellistä», puolustelihe Ascanio, ja Ezzelino tyytyi selitykseen. Hän otti vastaan asiakirjat, jotka Ascanio ojensi hänelle polvistuen hänen eteensä, ja pisti poveensa kaikki muut paitsi paavin kirjeen. »Kas, tässä viimeinen uutinen! Lueppas Ascanio, sinun silmäsi ovat nuoremmat kuin minun!»
Ascanion lukiessa ulkomuistista apostolista kirjettä upotti Ezzelino kätensä tuuheaan partaansa ja kuunteli pirullisesti nauttien.