Astorrea värisytti keskipäivän auringosta huolimatta. Luostarinrauhan jättäneestä munkista tuntui maailman vilppi ja epäluulo kyykäärmeen liukkaalta luikertelulta. Ezzelinon ankarat sanat, jotka hän lausui noustessaan kivipenkiltä, herättivät Astorren syvistä mietteistä.
»Vastaa, munkki, miksi hautaudut kotiisi. Sen jälkeen kuin otit maallikon puvun yllesi, et ole liikahtanut kodistasi minnekään. Pelkäätkö yleistä mielipidettä? Asetu sitä vastaan, niin se vaikenee. Jos osoitat pienintäkään peräytymisen halua, on se heti kintereilläsi kuin ulvova susilauma. Oletko käynyt morsiamesi Dianan luona? Suruviikko on päättynyt. Kehoittaisin sinua jo tänään kutsumaan luoksesi sukulaisesi ja toimittamaan julkiset kihlajaiset Dianan kanssa!»
»Ja sitten paikalla perimmäiseen linnaasi», lisäsi Ascanio.
»En neuvo sinua sitä tekemään», varoitti tyranni. »Ei mitään pelkoa eikä peräytymistä. Tänään kihlaat Dianan ja huomenna vietät naamiohäät. Jääkää hyvästi!» Hän lähti ja viittasi Germanoa seuraamaan.’
* * * * *
»Saanko keskeyttää», kysyi Cangrande, joka kohteliaasti oli odottanut luonnollista pysähdyskohtaa kertomuksessa.
»Sinun on valta», vastasi firenzeläinen lyhyesti.
»Uskotko kuolemattoman keisarin käyttäneen sanoja: kolme suurta silmänkääntäjää?»
»Non liquet.»
»Tarkoitan, uskotko sisimmässäsi.»