Dante pudisti päätään kieltäen selvästi.
»Ja kuitenkin olet tuominnut hänet jumalattomana helvettisi kuudenteen piiriin. Kuinka olet uskaltanut sen tehdä? Puolusta itseäsi!»
»Ruhtinaani», vastasi firenzeläinen, »komediani on aikamme käsityksen mukainen, joka syyttää Fredrik suuren ylevää henkeä mitä pahimmasta pyhän herjaamisesta, olkoon käsitys sitten oikea tai väärä. Mitä minä voin tälle hurskaalle mielipiteelle. Ehkä tulevat sukupolvet arvostelevat toisin.»
»Ystäväni Dante», kysyi Cangrande taaskin, »uskotko Pietari Vinealaisen syyttömäksi petokseen keisaria ja valtiota kohtaan?»
»Non liquet.»
»Tarkoitan: sisimmässäsi?»
Dante kielsi samoin kuin äskenkin. »Ja komediassasi annat petturin kuitenkin vakuuttaa viattomuuttaan?»
»Herra», sanoi firenzeläinen puolustaen itseään, »pitäisikö minun, vaikkei selviä todisteita ole, tuomita eräs niemimaan pojista syypääksi petokseen, kun joukossamme muutenkin on niin paljon viekkaita ja petollisia.»
»Dante, ystäväni», sanoi ruhtinas, »sinä tuomitset syylliseksi uskomattasi syyllisyyteen ja vapautat, vaikka olet syyllisyydestä varma.» Sitten hän jatkoi leikillisesti kertomusta.
»Munkki ja Ascanio läksivät nyt myöskin puutarhasta ja astuivat pylvässaliin.» Mutta Dante keskeytti hänet.