Cangrande huomasi, että hänen nuori ystävättärensä vaivoin sai tukahutetuksi sievän haukotuksen. Hän puuttui siksi puheeseen ja kysyi: »Dante, ystäväni, aiotko kertoa meille oikein asiakirjoihin perustuvan tositapahtuman, vai kansansadun, vaiko oman seppelöidyn pääsi luoman tarinan?»
»Olen saanut aiheen eräästä hautakirjoituksesta», vastasi Dante hitaasti ja painavasti.
»Hautakirjoituksesta?»
»Niin! Näin sen vuosia sitten Paduan fransiskaaniluostarissa. Kivi, jossa se on, oli luostarinpuutarhan nurkassa, villin ruusupensaikon peitossa, ja sinne saattoi päästä vain jollei pelännyt nelinkontin ryömimistä eikä okaiden raapimista. Käskin luostarinpäällikön, tai oikeammin pyysin häntä, siirtämään kysymyksessä olevan kiven luostarinkirjastoon ja jättämään sen jonkun vanhuksen huostaan.»
»Mitä on sitten kiveen kirjoitettu», suvaitsi ruhtinaan puoliso välinpitämättömästi kysyä.
»Kirjoitus on latinankielinen», vastasi Dante, »ja näin kuuluva: 'Hic jacet monachus Astorre cum uxore Antiope. Sepeliebat Azzolinus'.»
»Mitä se merkitsee», kysyivät muut uteliaina.
Cangrande käänsi sujuvasti: »Tässä lepää munkki Astorre puolisonsa
Antiopen rinnalla. Heidät hautasi Ezzelino.»
»Kauhea tyranni», huudahti ruhtinatar tunteellisena. »Hän on varmaankin antanut elävänä haudata molemmat, siksi että nämä rakastivat toisiaan, ja on vielä ilkkunut maan povessa olevalle uhrilleen kutsumalla häntä munkin puolisoksi. Julmuri!»
»Tuskin», vastasi Dante. »Minä puolestani en ole niin kuvitellut, eikä se myöskään ole historiallisesti todennäköistä. Ezzelino vainosi pikemmin kirkolle kuuliaisia kuin pyhän lupauksen rikkojia. Minä käsitän sanan 'sepeliebat' lempeämmässä merkityksessä: hän toimitti heille hautajaiset.»