»Herttua», väitti slovenitar, »on mitä ylhäisintä sukuperää, mutta kuningas on vain halpaa ruotsalaista talonpoikaissukua.» Lauenburgilainen oli varmaankin kertonut hänelle Kustaa Waasan talonpoikaispuvusta alkunsa saaneen tarun. Leubelfing nousi loukkaantuneena ja astui suorana kuin seiväs Corinnaa kohti, pysähtyi aivan hänen eteensä ja kysyi ankaran näköisenä: »mitä puhut?» Tyttö oli pelokkaana myös noussut, ilme hänen kasvoissaan muuttui äkkiä, ja hän kietoi kätensä hovipojan kaulaan sanoen: »Rakas herra! Kaunis herra! Auttakaa minua! Teidän täytyy auttaa minua! Rakastan Lauenburgin herttuaa, enkä luovu hänestä! En koskaan!» Hän huusi ja rukoili, suuteli ja syleili hovipoikaa ja painoi häntä rintaansa vasten, mutta astui äkkiä sanomattomasti hämillään askeleen taaksepäin ja ivan vääntämille huulille ilmaantui mitä omituisin hymy.
Hovipoika tuli kalmankalpeaksi. »Pikku siskoni», sipatti Corinna viekkain katsein, »jos sinä koettaisit vaikutusvaltaasi» — samassa silmänräpäyksessä Leubelfing tarttui lujasti hänen käsivarteensa, pakoitti hänen polvistumaan ja suuntasi pistolinsa, johon hän nopeasti oli tarttunut, pienen pään ohimoa kohti. »Laukaise vain», huusi Corinna melkein mielettömänä, »ja tulkoon ilosta ja surkeudesta loppu!»: mutta väänsi ja kiersi pientä kaulaansa mitä taitavimmin ja notkeimmin, koettaen välttää pistolin suuta.
Leubelfing asetti kylmän rautaisen pistolin suun keskelle naisen otsaa ja sanoi kuolemankalpeana mutta tyynesti: »kuningas ei tiedä siitä mitään, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi.» Vastaukseksi sai hän epäilevän hymyn. »Kuningas ei tiedä siitä mitään», toisti hovipoika, »ja sinä vannot tämän ristin kautta» — hän oli kultavitjasta riuhtaissut sen esiin naisen povesta — »keneltä olet sen saanut? Äidiltäsikö, sanot? — Sinä vannot minulle tämän ristin kautta, ettet sinäkään mitään tiedä! Tee se pian, taikka ammun!»
Hovipoika laski aseensa, sillä hän kuuli kavioiden kapsetta, sotilastervehdyksen hälinää ja kuninkaan raskaiden askelten tulevan ylös rappusia. Hän loi vielä kerran maasta nousevaan Corinnaan hartaasti rukoilevan katseen, joka näkyi ilmaisevan, mitä huulet eivät milloinkaan olisi lausuneet: »ole armollinen! Olen sinun vallassasi! Älä ilmaise minua! Rakastan kuningasta!»
Kustaa Aadolf astui sisään, kokonaan toisenlaisena nyt kuin kaksi tuntia sitten ratsastaessaan kotoa. Hän oli ankara kuin tuomari Israelissa, täynnä pyhää vihaa ja tulista kiivautta, niiden raamatun sankarien kaltainen, joiden täytyi poistaa huutava vääryys kansansa keskuudesta, ettei koko kansa joutuisi turmioon. Hän oli vastikään nähnyt kauhistuttavan, iljettävän kohtauksen, miten saksalaiset aatelismiehet saksalaisen ruhtinaan johdolla ryöstivät saksalaista talonpoikaisjoukkoa, joka friedlantilaista paeten etsi suojaa ruotsalaisten leiristä.
Herrat olivat erään toverinsa teltassa juoneet, pelanneet korttia ja napupeliä aamun sarastukseen saakka. Mitä epäilyttävin seikkailija oli pitänyt pankkia ja riistänyt heidät putipuhtaiksi. Vaihdettuaan muutaman sanan keskenään, päästivät he kaikesta päättäen epärehellisen pelaajan hätyyttämättä menemään, koska hän oli aatelia ja siis heidän kaltaisensa, mutta hyökkäsivät sen sijaan kotiin palatessaan väsyneinä ja ärtyisinä keskelle leiritietä patoutuneeseen vaunukasaan. Lauenburgin herttua oli ratsastaessaan telttansa ohi vilkaissut sisään, huomannut pesän tyhjäksi, heti epäillyt kuningasta syypääksi siihen ja täyttä laukkaa rientänyt toveriensa perästä, yllyttäen heitä saaliinhimoiseen tekoon, jonka hän tiesi vihlovan Kustaa Aadolfin sydäntä, niinpian kuin hän saisi siitä tiedon.
Kuningas tahtoi omin silmin nähdä heidän ilkityönsä ja ratsasti keskelle sekasortoa, missä kirstuja ja arkkuja murrettiin auki, hevosia pistettiin kuoliaaksi tai ryöstettiin, turvattomia ihmisraukkoja rääkättiin, ja niitä, jotka puolustivat itseään, haavoitettiin. Kustaa Aadolfia kohti nousi rukoilevia käsiä, hartaita pyyntöjä, kirouksia ja sadatuksia, ikäänkuin hän olisi istunut Jumalan valtaistuimella. Kuningas hillitsi vihansa; hän jätti sen purkamisen toistaiseksi. Hän antoi ensiksi käskyn pitää huolta rääkätyistä pakolaisista, ja sitten koko aatelisjoukkue sai määräyksen saapua hänen luokseen yhdeksännellä tunnilla. Kotimatkalla hän pysähtyi ruoskurin teltan eteen, kehoitti häntä kääriytymään punaiseen vaippaansa ja seuraamaan pienen välimatkan päässä.
Tässä mielentilassa oli Kustaa kuningas, kun hän näki lauenburgilaisen rakastajattaren. Hänen katseensa tarkasti tyttöä, jonka kesytön kauneus ei häntä miellyttänyt ja jonka räikeä puku loukkasi hänen kirkkaita silmiään.
»Ketkä ovat vanhempasi», kysyi hän, välittämättä tytön omasta nimestä tai vaiheista.
»Kroatilainen päällikkö; äitini kuoli varhain», vastasi tyttö, ja hänen tummat silmänsä välttivät Kustaa Aadolfin kirkasta katsetta.