Ihmeellistä kyllä Leubelfing tunsi että myöskin kuninkaalle oli kuoleman ajatus tuttu. Friedlantilainen oli nyt vuorostaan ruvennut hyökkäämään ja saattanut voittajan väistymään, melkeinpä pakenemaan. Ja niin pani kristillisyyden sankari kohtalonsa joka päivä ja joka hetki melkein kuin uhkamielin Jumalan käsiin. Rintahaarniskaa, jota hovipojan oli tapana hänelle tarjota, kieltäytyi hän itsepintaisesti ottamasta, koska se muka hieroisi hänen olkapäässään olevaa haavaa. Eräänä päivänä lähetti kuningatar hänelle pehmeän, hienon panssaripaidan, alankomaalaisen takomataidon mestarituotteen, joita järkevien ja varovaisten soturien oli tapana käyttää, ja kirjoitti kuulleensa friedlantilaisen käyttävän sellaista ja toivovansa ettei hänenkään herransa ja puolisonsa huonommin suojeltuna lähtisi taisteluun. Tämän hienon sepäntyön Kustaa heitti halveksien nurkkaan, sanoen sen todistavan pelkuruutta.

Kerran yön hiljaisuudessa kuuli Leubelfing, jonka päätä eroitti vain seinä kuninkaasta, miten Kustaa hartaasti rukoili Jumalaansa ottamaan hänen elämänsä niinkauan kuin hän vielä oli täysissä ruumiin ja hengen voimissa, ennenkuin hän tulisi hyödyttömäksi ja kelpaamattomaksi. Kuulijan silmiin tulvehtivat ensin kyyneleet, sitten valtasi hänet kiireestä kantapäähän itsekäs ilo, salainen onni, riemu ja hurma siitä, että kuninkaan suuri kohtalo ja hänen oma pieni elämänosansa olivat niin samanlaiset. Ja lapsellisen yksinkertaisesti iloiten siitä, että kuninkaan ristimänimi alkoi ja hänen oma nimensä loppui samaan tavuuseen, nukahti hän vihdoin.

Mutta hovipoika näki pahoja unia, sillä hän kuuli unessakin omantunnon äänen. Hänen uneksija-silmänsä näkivät tuomitsevia näkyjä: milloin oli asia paljastunut ja kuningas karkotti hänet luotaan säihkyvin katsein ja armottomin elein, milloin taas kuningatar ajoi häntä takaa luudanvarrella, huutaen mitä karkeimpia sanoja, jollaisia tämä sivistynyt nainen ei milloinkaan päivällä olisi päästänyt huuliltaan ja joita hän tuskin tiesi olevankaan.

Kerran näki hovipoika unessa raudikon kiidättävän häntä vihaisen iltaruskon punaaman maiseman halki kuilua kohti. Kuningas ajoi hänen jälessään, mutta hän syöksyi pelastajansa, tai kiinniottajansa, silmäin edessä murskaavaan syvyyteen helvetillisen naurun kaikuessa.

III.

Leubelfing heräsi omaan hätähuutoonsa. Aamu sarasti, ja hän huomasi kuninkaansa, joka sikeästi nukuttuaan taas tunsi mielensä raikkaaksi ja valoisaksi, olevan mitä hilpeimmällä ja ystävällisimmällä tuulella. Kuningattarelta saapui kirje. Siinä oli tärkeätä ainoastaan lisäys, jossa hän pyysi puolisoaan selvittämään erästä tämän avuliaan naisen sydäntä painavaa asiaa. Lauenburgin herttua, siveetön mies, joka tuskin kaksi kuukautta sitten oli valtiollisista syistä nainut erään kuningattaren monista serkuista, oli jo ennen kuherruskuukauden päättymistä ikävystynyt vaimonsa vaaleisiin palmikkoihin ja veden värisiin silmiin ja rientänyt takaisin ruotsalaisten leiriin, missä hän piti luonaan nuorta slovenitarta. Hänet oli herttua sissinä ollessaan ryöstänyt hajoitetusta friedlantilaisesta joukkueesta. Kuningatar pyysi nyt puolisoaan tekemään pikaisen lopun tästä räikeästä aviorikoksesta, joka oli herättänyt yleistä paheksumista, sillä lauenburgilainen ylpeili kauniista saaliistaan säätyläistensä nähden ja, koettaen välttää ainoastaan kuninkaan katseita, antautui rohkeasti tähän syntiin ja häpeään. Kustaa Aadolfille merkitsi asia vain yksinkertaista velvollisuuden täyttämistä, ja hän käski lyhyesti tuoda slovenittaren, jota kutsuttiin Corinnaksi, luokseen illalla kahdeksannella tunnilla, arvellen silloin palaavansa lyhyeltä vakoilemisretkeltään. Ankara mutta inhimillinen kun oli, aikoi hän nuhdella tyttöä ja lähettää hänet hänen isänsä luo Wallensteinin leiriin, sillä hän tunsi Lauenburgin herttuan ja tiesi, että tytön osallisuus rikokseen oli pienempi. Annettuaan Leubelfingille määräyksen rauhoittaa kirjeessä kuningatarta ja luvattuaan itse myöhemmin lisätä pari riviä ratsasti kuningas omille asioilleen. Kahdeksas tunti oli kulunut, mutta kuningasta ei vielä kuulunut. Sen sijaan saapui Corinna kahden peloittavan näköisen ruotsalaisen pikenieerin seuraamana, jotka jättivät hänet eteiseen kirjeen ääressä istuvan hovipojan huostaan. Leubelfingillä oli miekka ja pistolit vieressään pöydällä. Sitäpaitsi oli linnanportilla vahti.

Hovipoika nosti silmänsä kirjeestä, katseli uteliaasti vangittua naista, hämmästyi hänen kauneuttaan ja käski hänen istuutua. Nainen oli keskikokoinen, ja siro kaula, joka kohosi pyöreistä olkapäistä, kannatti viehättävää pientä päätä. Paljoa ei puuttunut: hieman tyynempi katse, vapaampi otsa, rauhallisemmat sieraimet ja suupielet, ja tämä herttainen pää olisi muistuttanut runotarta. Mutta nainen oli kaikesta päättäen Corinna ja siis kaukana runottaresta. Pikimustat palmikot ja tummasti uhkaavat silmät loivat kalpeutta ihastuttaviin kasvoihin. Kirjava puku oli joutunut epäjärjestykseen. Sen värejä ei etelän kirkas aurinko hillinnyt ja se näytti täällä pohjoisen taivaan alla räikeältä ja silmiin pistävältä. Hänen rintansa näkyi kiivaasti sykkivän.

Äänettömyys kävi tytölle sietämättömäksi. »Nuori herra, missä on kuningas?» kysyi hän mielenliikutuksesta melkein huutaen. »Ratsastanut pois. Tulee kohta!» vastasi Leubelfing mahdollisimman alavalla äänellä.

»Älköön kuningas kuvitelkokaan, että jättäisin herttuaa», jatkoi intohimoinen tyttö hillittömän kiivaasti. »Olen menehtyä rakkaudesta häneen. Ja minne minä lähtisin? Isänikö luo? Hän kohtelisi minua julmasti. Jään tänne. Kuninkaalla ei ole valtaa herttuan yli. Herttuani on hallitseva ruhtinas.» Hän toisteli hädässään tuon ilkeämielisen lauenburgilaisen sanoja, joka osaksi vakavasti osaksi piloillaan peitti ruhtinasvaipallaan kaikki ilkityönsä.

»Ei auta, neito», vastasi Kustaa Aadolfin hovipoika. »Ruhtinas tai muu, kuningas on sodassa hänen esimiehensä, ja lauenburgilaisen on totteleminen.»