Hento sormi, joka loi jyrkän varjon kirkkaasti valaistulle lehdelle, osoitti tuntematonta alkuperää olevaa mietelmää. Se oli kuninkaan olan yli kurkistavan hovipojan sormi, ja tunnussana oli: »Courte et bonne!» Se on: jos minun olisi suotu valita elämäni, valitsisin lyhyen ja nautintorikkaan! Kuningas luki, näkyi hetkisen miettivän, pudisti epäilevänä päätään ja veti hovipoikaa siroista korvista puoleensa. Hän painoi Leubelfingin jakkaralle istumaan aikoen pitää hänelle pienen saarnan. »Gust Leubelfing», aloitti hän miellyttävän opettavasti, painaen päänsä tuolinsa täytettyyn selkänojaan, niin että täyteläinen leuka ja kullankeltainen suippoparta tulivat näkyviin, ja puoli-ummessa olevien silmien veitikkamainen loiste sattui hovipojan kohotettuihin, tarkasti kuunteleviin kasvoihin. »Gust Leubelfing, poikani! Tämän epäilyttävän lauseen on luultavasti keksinyt joku maailmanlapsi, joku epikurolainen, joksi tohtori Luther kutsuu senkaltaisia ihmisiä. Elämämme on Jumalan kädessä. Emme saa siis toivoa sitä pitkäksi eikä lyhyeksi, vaan on meidän tyydyttävä siihen, mitä Hän meille antaa. Entä hyväksi? Niin, hyväksi kyllä saamme toivoa sen; se on oikein ja luonnollista. Mutta ei pelkkää huumaa ja hälyä, jota tämä ranskalainen lause epäilemättä tarkoittaa. Miten olet sinä, rakas poikani, käsittänyt tämän tunnuslauseen?»
Leubelfing joutui hieman hämilleen ja vastasi ensin arasti, mutta kävi joka sanalta vapaammaksi ja varmemmaksi: »armollinen herra, minä käsitän sen näin: tahdon koota kaikki elämäni säteet yhdeksi liekiksi yhtä ainoata hetkeä varten, että harmaan hämärän sijasta saisin häikäisevää onnen kirkkautta, joka leimahtaa ja sammuu kuin salama.» Hän vaikeni. Kuningasta ei näyttänyt miellyttävän tällainen puhetapa leimahtavine salamoineen, vaikka se olikin vuosisadan lempimetafori. Hienopiirteiset huulet kaartuivat ivallisesti, mutta ne eivät vielä ehtineet avautua moitetta lausumaan, kun hovipoika intohimonsa vallassa huusi: »Niin minä tahtoisin! Courte et bonne!» Hän vaipui hetkeksi mietteisiin ja lisäsi surumielisenä: »rakas herrani, mahdollisesti ymmärrän tämän lauseen väärin. Sen voi käsittää monella eri tavalla kuten useimpia tämän kirjan lauseita. Sen vain tiedän, ja se on puhdasta totuutta: jos kuula, joka sinua, minun omaa rakasta herraani, tänään hipaisi, olisi» — viimeistä sanaa ei kuulunut — »niin elämästäsi olisi sanottu courte et bonne, sillä sinä olet samalla nuorukainen ja mies… ja elämäsi on ollut hyvä!»
Kuningas sulki silmänsä ja näytti nukkuvan, väsynyt kun oli päivän kuormasta ja helteestä. Aluksi hän kuitenkin vain oli nukkuvinaan ikäänkuin ei olisi kuullut hovipoikansa imartelua ja olisi tahtonut päästä vastaamasta siihen.
Näin leikitteli leijona koiran kanssa, ja koira leijonan kanssa. Ja aivan kuin oikullinen tai turmioon vievä kohtalo olisi tahtonut yhä lujemmin kiinnittää rakastunutta lasta jumaloituun sankariin, näytti se hänelle yhä uusia puolia sankarissa, paljasti hänen syvimmät tunteensa ja antoi hovipojan myös ottaa osaa herransa tuskaan, katkerimpaan mitä on olemassa, isän tuskaan.
Osoittaen Leubelfingille ehdotonta luottamusta, antoi kuningas hänen lukea itselleen ääneen prinsessansa hovinhoitajattaren Tukholmasta säännöllisesti kirjoittamat kirjeet, ja hän sai niihin myös vastata. Tämän ylhäisen naisen käsiala oli niin pientä ja epäselvää ja hänen tyylinsä niin monisanaista ja perinpohjaista, että Kustaa tavallisesti heti työnsi hänen seikkaperäiset kirjeensä hovipojalle, jonka vilkkaat silmät ja liikkuvat huulet yhtä nopeasti kiitivät pitkin rivejä kuin hänen nuoret jalkansa hyppelivät kiertoportaiden lukemattomia astimia. Eräänä päivänä huomasi Leubelfing kirjekuoren nurkassa ison S kirjaimen, jolla siihen aikaan merkittiin tärkeitä ja salaisia kirjeitä. Ne tuli vastaanottajan personallisesti avata ja lukea. Hovipojanominaisuudet, uteliaisuus ja rohkeus saivat ylivallan. Leubelfing mursi sinetin ja sai lukea ihmeellisen jutun. Prinsessan hovinhoitajatar oli — kuninkaan itsensä laatiman ja kielten varhaista oppimista tarkoittavan opetussuunnitelman mukaan — hankkinut Christelille italiankielen opettajan. Huolella tehty valinta näytti onnistuneen. Nuorella miehellä, joka oli ruotsalainen ja ylhäistä syntyperää ja joka pitkillä matkoillaan oli nähnyt paljon maailmaa, oli sekä ulkonaisesti että sisäisesti kaikki hyvät edellytykset: ylhäisen siro vartalo, miellyttävät kasvonpiirteet, hienosti kaartuva otsa, sulava käytös, ehdoton siveys — samalla kuitenkin kaukana synkästä ankaruudesta tai naurettavasta pikkumaisuudesta — aatelinen kunniantunto ja kristillinen nöyryys. Sitäpaitsi hän täytti vielä pääehdon: hänessä oli tosi-luterilaisuutta, joka, kuten hän itse oli tunnustanut, oli muuttunut hänessä opituista dogmeista itsenäiseksi, lujaksi vakaumukseksi vasta sitten kun hän uuden ajan Babyloniassa oli nähnyt roomalaisten hirmutyöt. Kylmä ja järkevä hovinhoitajatar toisti joka kirjeessä, että nuori mies oli hänet lumonnut. Nuori prinsessa, hyväpäinen kun oli, oppi myös vinhaa vauhtia tällaisen opettajan johdolla. Ja eräänä päivänä yllätti hovinhoitajatar hyväpäisen Christelin, jolla oli vilkas mielikuvitus, nurkkaan kyyristyneenä sormeilemassa hyvänhajuisesta seeteripuusta tehdyn rukousnauhan helmiä, joita hän silloin tällöin nenä soristen haisteli. »Ulvova susi lammasten vaatteissa!» kirjoitti kelpo hovinhoitajatar liittäen loppuun viisi huutomerkkiä. »Minä löin käteni yhteen pääni päällä ja muutuin valkeaksi kuvapatsaaksi.»
Kustaa Aadolf kalpeni, järkytettynä sielunsa syvimpään ja hänen suuret siniset silmänsä tuijottivat kaukaisuuteen. Hän tunsi jesuitat.
Jesuitta oli vangittu, ja ankarain Ruotsin lakien mukaan häntä odotti kuolemanrangaistus, ellei kuningas armahtaisi. Kustaa Aadolf käski hovipojan viipymättä kirjoittaa hovinhoitajattarelle, että »tytön suhteen ei tarvinnut ryhtyä erikoisiin toimenpiteisiin, asia oli pidettävä lapsellisuutena; jesuitta oli huomiota ja hälinää nostamatta toimitettava rajan yli, sillä» — saneli hän Leubelfingille — »en tahdo tehdä kenestäkään marttyria. Sokaistu, harhaan johdettu nuorukainen astuisi kevyesti mestauslavalle toivossa pääsevänsä marttyrien purppurapilvessä taivaaseen häijysti mielissään siitä, että on saanut turmella lapseni helposti muovailtavia aivoja.»
»Onnettomuus ja rikos» — niin kutsui hän murhayritystä lapsensa sielua vastaan — ei antanut hänelle rauhaa moneen päivään. Hän kulki väsymättä edestakaisin huoneessaan, kunnes hänen lamppunsa sammui paljon yli keskiyön, ja puheli pikemmin itsekseen kuin lemmikilleen hurskaitten isäin valheista, viisasteluista ja kavaluudesta. Hovipoika pusersi puolihämärässä käsiään rintaansa vasten kauhuissaan ja masentuneena ja tuomitsi itseään hiljaa: »Sinäkin olet valhettelija, viisastelija ja teeskentelijä.»
Näiden öisten hetkien jälkeen oli hovipoika suunnattomasti jopa mielettömästikin peloissaan sukupuolestaan ja teeskentelystään. Pieninkin seikka saattoi paljastaa hänet. Välttääkseen sitä häpeää päätti poikaraukka ainakin kymmenen kertaa joko iltahämärässä tai aamunkoitossa satuloida hevosensa, ratsastaakseen maailman ääreen, mutta kuninkaan viaton hyväily sai hänet aina jäämään. Eikä Kustaa Aadolf ollenkaan aavistanut, että hänen läheisyydessään oli nainen. Nuori Leubelfing tunsi mielensä kevyeksi ainoastaan ruudin savussa. Silloin hänen silmänsä säihkyivät ja hän ratsasti ilomielin kuulasateeseen, melkein toivoen kuulien lopettavan hänen pelokkaan unelmansa. Ja kun kuningas senjälkeen jonain iltahetkenä lampun tuttavallisessa valossa sai hovipoikansa kiinni jostain tyhmyydestä tai tietämättömyydestä, ja sydämellisesti nauraen tarttui hänen kiharoihinsa, ajatteli hovipoika sydän täynnä onnea ja tuskaa: »tämä on viimeinen kerta!»
Näin viivytti hän onnensa surmaamista ja pysytteli elämänsä huippukohdassa kuoleman turvissa.