»Mitä vietävää minä ymmärrän saumoista ja napeista», vastasi Leubelfing punastuen harmista, mutta niin hullunkurisin kasvonilmein, ettei kuningatar vähääkään loukkautunut, vaan nipisti häntä poskesta armollisesti nauraen. Nuorukaisen korvissa kuului nauru ontolta ja typerältä, ja hän tunsi ärtyistä vastenmielisyyttä ylhäistä ruhtinatarta kohtaan, vaikkei tämä hyväntahtoinen nainen voinut sitä aavistaa.
Kuningaskin, joka oli kynnykseltä kuullut heidän keskustelunsa, ratkesi nyt myös vilpittömään nauruun nähdessään hovipoikansa miekka kupeella ja sormustin sormessa. »Mutta Gust», sai hän vihdoin sanotuksi, »sinähän kiroilet kuin pakana tai paavilainen! Sinussa on paljon kasvattamista!»
Oikeastaan ei Kustaa Aadolfista ollut mikään rikos pitää kiinni kunniasta, eikä hän siis myöskään voinut kieltää sitä hyvätapaiselta ja miellyttävän näköiseltä nuorukaiselta, joka oli aina hänen läheisyydessään eikä saanut väistyä hänen rinnaltaan, — kohtelihan kuningas inhimillisellä hyväntahtoisuudella jokaista halvintakin alamaistaan, pitäen kuitenkin sotilaallisen kurin aina voimassa. Päälle päätteeksi oli Leubelfing turmeltumaton nuorukainen, joka pienimmästäkin syystä punastui kuin tyttö, hiusrajaa myöten. Eikä kuningas myöskään unhottanut, että nuori nürnbergiläinen oli kohtalokkaissa pidoissa esittänyt eläköön-huudon »Saksan kuninkaalle», lausuen ehkä siten profetallisen ennustuksen urhoisan seikkailun mainehikkaasta päättymisestä.
Elämä sankarin läheisyydessä oli hovipojalle ollut vienoa ja hurjaa, autuasta ja tuskaisaa satua, vilpittömän kuninkaan tietämättä mitään tästä salaisesta onnesta. Yhdeksästoista ikävuosi oli alkanut huumaavasti ja oli myös ihanasti sammuva, kuin varjo aurinkoon. Nuoressa rinnassa temmelsi suloinen, ylpeä onni, kalvava pelko ja salattu riemu. Suonet sykkivät kiihkeästi, rinta hengitti hätäisesti kuin olisi se tahtonut koota sisäänsä kaiken nautinnon mitä huimapää-sydän voi tuntea kuolettavan luodin tai häpeällisen paljastuksen aattona.
Kun kornetti esitti nürnbergiläisen nuorukaisen August Leubelfingin kuninkaalle, oli Kustaa Aadolf työn touhussa ja tuskin ehti vilkaista häneen. Niin pelastui hän julkeasta valheesta. Kustaa Aadolf istui eräänä päivänä ratsunsa selkään lähteäkseen valmistamaan toista toivotonta rynnäkköä voittamatonta friedlantilaista vastaan ja käski hovipojan lähteä mukaan. Nuorukainen hyppäsi arkailematta raudikkonsa selkään, sillä hän oli jo pienestä saakka tottunut satulaan ja perinyt isältään, aikoinaan Ruotsin rohkeimmalta sotilaalta, solakan ja ritarillisen vartalon. Kun kuningas jonkun ajan kuluttua katsoi taakseen, oli hovipoika kalmankalpea, mutta se ei johtunut raudikon hurjasta juoksusta eikä pojan tottumattomuudesta satulaan, vaan siitä, että puolialastonta naista ajettiin jonkun matkan päässä piiskalla ruotsalaisten leiristä. Nuorukaista iljetti tämä julkea näky.
Leubelfing ratsasti pelkäämättä kuninkaansa rinnalla kerran toisensa jälkeen, sillä kuningas teki uuden rynnäkön, kun edellinen oli torjuttu, pysyen itsepäisempänä kuin mitä hänelle oli ominaista. Minä hetkenä tahansa saattoi kuningas kuolettavasti haavoittuneena vaipua ratsultaan hänen syliinsä taikka hän itse kuninkaansa syliin. Kun he sitten turhan yrityksen perästä ratsastivat takaisin, oli Kustaa Aadolfin otsa synkkä, mutta hän koetti peittää huolensa ja moitti uutta hovipoikaansa siitä, että tämä oli hävittänyt jalustimensa ja tarttunut hevosen harjaan. Taikka hän sanoi nuorta Leubelfingiä uhkarohkeaksi ja huimapääksi.
Hän ei yleensä kyllästynyt opettamaan isällisesti hovipoikaansa ja sopivassa tilaisuudessa tutustuttamaan häntä kristinoppiin.
Kuninkaalla oli kiitettävä ja terveellinen tapa päättyneen päivätyön jälkeen käyttää puoli tuntia ennen maatapanoa virkistyksekseen, jolloin hän kehitetyllä tahdonlujuudellaan pakoitti itsensä unhottamaan kaikki huolensa antaakseen niille päivän sarastaessa taas vallan. Ja tässä tavassaan hän nytkin pysyi ja pysyi sitä lujemmin mitä enemmän tuloksettomat rynnäköt ja suuri mieshukka särkivät hänen suunnitelmiaan, loukkasivat hänen ylpeyttään ja soimasivat hänen kristillistä omaatuntoaan. Näinä myöhäisinä lomahetkinä lepäsi hän nojaten mukavasti tuoliinsa. Hovipoika istui jakkaralla hänen vieressään. Pelattiin napupeliä, shakkia tai lautapeliä, jossa hovipoika sai joskus kuninkaasta voiton. Kun kuningas oli oikein hyvällä tuulella, kertoi hän kaikenlaisista tapahtumista, joita hänen mieleensä johtui, kuten esimerkiksi loistavasta saarnasta, jonka hän oli kuullut häämatkallaan Berlinin hovikirkossa. Siinä oli elämää verrattu näyttämöön: ihmisiä näyttelijöihin, enkelejä katsojiin ja esiripun sulkevaa kuolemaa regissööriin. Tai kertoili uskomatonta juttua, miten hänelle, kuninkaalle, hänen lapsensa synnyttyä oli ilmoitettu että hän oli saanut pojan, ja miten hän oli hetkisen antanut pettää itseään. Välistä hän kuvaili juhlia ja pukuja ja puhui, ihmeellistä kyllä, enimmäkseen sellaisista asioista, jotka huvittivat ainakin yhtä paljon ellei enemmän tyttöä kuin poikaa, aivan kuin hän olisi tiedottomasti tuntenut valepuvussa olevan neitosen vaikutuksen ja huomannut sävyisässä nuorukaisessa kuuntelevan naisen sulon. Hovipoika joutui usein pelon valtaan. Hän koetti muuttaa ääntään karkeammaksi ja uskalsi jonkun miehekkään liikkeen. Mutta epäilemättömän selvä sana tai likinäköisyyttä todistava ele osoitti pelästyneelle hovipojalle, että Kustaa Aadolf oli nyt saman harhaluulon vallassa kuin tyttärensä Christelin syntyessä. Heti kun nuori Leubelfing taas oli varma petoksensa menestymisestä, tuli hän niin rohkeaksi ja tuttavalliseksi, että kuninkaan täytyi pitää häntä kurissa. Niinpä hän kuullessaan Kustaa Aadolfin hellästi kiittävän puolisoaan kysyi ripeästi: »minkä näköinen oli sitten kreivitär Ebba Brahe?» Tällä Kustaan nuoruuden lemmityllä, sittemmin De la Gardien puolisolla — kun hänen täytyi luopua vuosisadan urhoollisimmasta miehestä, otti hän lähinnä urhoollisimman — oli tumma tukka, mustat silmät ja terävät kasvonpiirteet. Mutta siihen utelias hovipoika sai vastaukseksi kuninkaan kädestä aika tuntuvan lyönnin vasten liian rohkeasti lörpöttelevää suutaan, jonka pielissä Kustaa oli huomaavinaan vallattoman naurun oireita.
Eräänä päivänä tahtoi kuningas lähettää Christelilleen lahjaksi ensimäisen sinettisormuksen. Jalokiveen oli kaiverrettava muodinmukainen mietelause, tunnussana, joksi sitä kutsuttiin, ja sen tuli — eroitukseksi suvun tunnuslauseesta — mahdollisimman lyhyesti ilmaista jotain sormuksen omistajalle personallisesti ominaista, hänen keksimänsä elämänohje tai sydämensä toivomus, kuten esimerkiksi nuoren Kaarle viidennen kunnianhimoa todistava »N o n d u m». Kustaa Aadolf olisi kaiketi kyllä itse keksinyt lapselleen sopivan tunnuslauseen, ellei muoti olisi vaatinut, että sen tuli olla latinan-, italian- tai ranskankielinen.
Kuningas kumartui syvään suurehkon kirjan yli, ja hänen säteilevät mutta likinäköiset silmänsä etsivät sen tuhansista, kuuluisien tai terävien miesten lausumista mietelmistä tunnussanaa, jonka hän olisi suonut vasta seitsemänvuotiaalle mutta varhain kehittyneelle tyttärelleen. Nämä lakoniset lauseet huvittivat häntä, sillä ne ilmaisivat usein oikein ja sattuvasti keksijäinsä — suurimmaksi osaksi historiallisten henkilöiden — luonteen tai välistä sen suoran vastakohdan, riippuen kysymyksessä olevien henkilöiden inhimillisestä turhamaisuudesta ja itsensäpettämisestä.