Ruotsalaiseen univormuun puettu valenuorukainen kumartui liikutettuna suutelemaan kahdesti vanhuksen kuihtunutta kättä, ja vanha Leubelfing siunasi hänet kiitollisena. Hovipoika muuttui hillittömän iloiseksi tarttuessaan serkkunsa käteen, jota hän heilutti ja huusi: »jääkää hyvästi, neiti serkkuni!» Kornetti hytki naurusta: »Voi sentään… mitä leikkiä toverini laskee! Luvalla sanoen, päähäni heti juolahti: täysi vanhapiika tuo herra serkkunne; joka piirre, joka liike… niinkuin meillä Suomessa lauletaan:

»Ja luudalla akka se ratsasti…»

»Voi sun peijakas!» Hän otti päähineen palveluksiin valmiin sisäkön päästä ja työnsi sen nuoren Leubelfingin päälaelle, josta riippui muutamia harvoja pellavaisia suortuvia. Terävä nenä ja taaksepäin vetäytyvä leuka täydensivät vanhan ämmän profilia.

Helposti päihtynyt kornetti otti tuttavallisesti hovipoikaa käsikoukusta. Mutta tämä astui askeleen taaksepäin ja sanoi miekkansa kahvaan tarttuen: »Kuulkaapas, toveri, minä kannatan malttia ja paheksun tungettelua!»

»Perhana!» huudahti kornetti, mutta asettui sivuttain oven suuhun ja antoi kohteliain kädenliikkein hovipojan astua ensin ovesta. Molemmat huimapäät juoksivat alas rappusia niin että helisi.

Leubelfingit neuvottelivat keskenään vielä kauan aikaa. Oli selvää, ettei nuoren Leubelfingin, joka oli luopunut henkilöllisyydestään, enää ollut jääminen Nürnbergiin. Isä ja poika tulivat lopulta samaan päätökseen. Pojan tuli perustaa liikkeen haaraosasto nopeasti edistyvään Leipzigin kaupunkiin, Sachseniin, mutta ei omalla patriisinimellään, jonka oli menettänyt serkulleen, vaan poroporvarillisella nimellä »Laubfinger» ja ainoastaan vähäksi aikaa, kunnes nykyinen August von Leubelfing olisi kuninkaansa rinnalla suistunut ratsunsa selästä tappotantereelle ja saanut surmansa. Tätä loppua ei kai tarvinnut kauankaan odottaa.

Kun toiseksi henkilöksi vaihtunut nuorukainen pitkän istunnon jälkeen nousi ja näki kuvansa peilistä, verhosi hänen vääntyneitä kasvojaan vielä päähine, jonka ruotsalainen veitikka oli hänen päähänsä pannut.

II.

»Kuuleppas, nuori Leubelfing! Tule tänne, minulla on vähän asiaa. Jos pahimmassa tapauksessa ompelisit näppärillä sormillasi jonkun napin kuninkaani takkiin, tai ratkenneen sauman, ei se hovipojanarvoasi vähääkään alentaisi. Etkö ole Nürnbergissä milloinkaan kurkistanut äitisi tai siskosi olan takaa ompelutyynyyn? Ompeleminen ei ole taito eikä mikään, sitä voi jokainen ruotsalainen sotilas sinulle opettaa. Rypistätkö otsaasi, veitikka? Tottele ja ole kohtelias! Tuossa on omat ompeluvehkeeni! Lahjoitan ne sinulle.»

Ja brandenburgilaissyntyinen Ruotsin kuningatar ojensi nuorelle Leubelfingille englantilaiset ompeluvehkeet rihmoineen, sormustimineen, neuloineen ja saksineen. Mustasukkaisen hellyyden ajamana matkusti kuningatar kaikkialle kuninkaan jälestä ja oli nytkin tullut lyhyellä käynnillään yllättämään häntä lähelle Nürnbergiä kovaonniseen leiriin, jonka keskellä olevaan, sodan melkein autioksi hävittämään linnaan kuningas oli asettunut. Kuningatar avasi hovipojan vastahakoisissa käsissä olevan ompelukotelon, otti siitä hopeaisen sormustimen ja pisti sen nuorukaisen sormeen, sanoen lempeästi: »minä jätän sinun asiaksesi, Leubelfing, pitää tarkkaa huolta siitä, että minun herrani kuningas tulee aina siististi ja huolellisesti puettuna ihmisten ilmoille.»